Asioita Ranskasta

Ensimmäiseksi jokunen menneiden aikojen Ranskasta, ruuasta ja keittiömestareista kertova lainaus Joseph Wechsbergin kirjasta Herkkusuun kasvatus (Blue trout and black truffles). Lainausten jälkeen minulla on esittää pari kysymystä.

(Wechsberg oli 1900-luvun alussa syntynyt tsekkiläinen toimittaja ja muusikko ja mitäkaikkea. Toisen maailmansodan korvilla hän muutti Yhdysvaltoihin, juutalainen kun oli. Herkkusuun kasvatuksen on suomentanut Kyllikki Villa. Tekstin pilkutus ei ole minun. Mahdolliset lyöntivirheet ovat.)

Suuret ikkunat avautuvat parvekkeelle, jossa tuntee olevansa kuin tornin huipulla. Jalkain juurella on Pariisin keskusta, Seine, Île de la Cité, Louvre ja Invalides, Place de la Concorden obeliski, Panthéon ja St. Paulin, St. Louisin ja St. Gervaisin torninhuiput, Nôtre-Damen majesteettiset ääriviivat ja loitommalla, hiukan udun hämärtämänä Sacré-Coeurin satumaiset kupolit. Lounas on kallis mutta pelkkä Pariisin näköala on puolen laskun arvoinen. Lämpiminä kesäiltoina suuret ikkunat avataan ja vieras voi hengittää Pariisin tuoksua, kiihottavaa akaasiain, bensiinin, Pernod'n ja kuihtuneiden lehtien sekoitusta. Jos sattuu olemaan viikonloppu, Claude Terrail soittaa Nôtre-Dameen ja pyytää valaisemaan katedraalin vieraidensa iloksi.

Ravintolan eniten julkisuutta saanut, mutta ei välttämättä paras ruokalaji on canard pressé. Sen valmisti ensimmäiseksi vuonna 1890 suuri keittiömertari Frédéric Delair, josta tuli myöhemmin Tour D'Argentin omistaja. Siitä lähtien jokainen ankka on numeroitu. Niinpä voidaan todeta että lähes neljännesmiljoona ihmistä on tilannut tätä ruokalajia, mikä on pitkä historia mille ruokalajille tahansa

Jouduimme istumaan amerikkalaisryhmän ja ranskalaisryhmän väliin. Amerikkalaiset tilasivat kuivia martineja ja lisää martineja; sitten he söivät kaviaaria, paistia salaatin kanssa ja päärynää à la Melba. Ranskalaiset neuvottelivat päät yhdessä hovimestarin kanssa ja päättivät että heille tulisi aluksi petite marmite - lihalientä keitetyn häränlihan ja kanan sisäelinten kanssa sekä ydinluu joka on kiehunut liemessä musliinipussissa. Sitten he lähettivät hakemaan keittiömestarin ja selittivät hitaasti, seikkaperäisesti ja tarkkaan, kuinka peltopyy on käsiteltävä, valmistettava, kuorrutettava ja millaisten lisäainesten kanssa tarjottava. Heillä meni päivällisensä tilaamiseen melkein pitempi aika kuin amerikkalaisilla omansa syömiseen.

Sellaisia vain kysyisin, että:

Miksi bensiinin haju osana noin 1950-lukuisen Pariisin kuvausta on eksoottinen ja positiivinen asia, kun taas osana kotipaikkakunnan Salen pihan todellista hajumaailmaa ei?

Ovatko ranskalaisstereotypiat kuitenkin totta? Tai ovatko ne totta menneisyydessä? Vai ovatko ne kaikkina aikoina vain miellyttäviä ja rauhoittavia ulkopuolisten toiveajatuksia, joissa on mukava hykerrellä toisten oletettua erilaisuutta?

Miksi menneiden aikojen kuvauksissa moni asia tuntuu kiehtovalta (ei kuitenkaan välttämättä ihanteelliselta), mutta nykyajassa vastaavanlaiset asiat tuntuisivat öykkäröinniltä tai snobbailulta?

Miksi loisteliaista kulinaarisista kokemuksista lukeminen on minusta mieltäylentävää, vaikka minun itseni on todellisuudessa kuitenkin vaikea saada nielustani alas jauhelihapihviä monimutkaisempia aterioita?

Olenko aikakausirasisti ja romantikko? Ja piiloporvari?