Olin uimassa. Luulin uineeni kilometrin. Mutta sitten kuulin, ettei allas ollutkaan 50 metriä pitkä, vaan 25 metriä. Minusta on sopimatonta, miten hidasta uiminen on.
Katsastin aroniapensasaitaa sillä silmällä, että mikä ruskaisista lehdistä on kauneimman värinen. Se oli tosi vaikea tehtävä, ja jätin sen kesken.
Luin Saramagon kirjan loppuun. Voin vapauttaa Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunnan epävarmuudestaan (jos niillä sellaista on häilymässä): Saramago on hyvä kirjoittamaan ja palkintonsa ansainnut.
Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.
Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.
Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.
(Kunnioittava hetki.)
Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.
(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)
Kaikkien nimet edustaa kai käsittääkseni maagista realismia. Ei kuitenkaan García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden tyyliin. Kaikkien nimet on minusta maaginen (tai maagisehko) absurdiutensa ja yllättävyytensä vuoksi. Ja silti kirjassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää eikä absurdia, kaikessa on logiikka ja kaikki kirjassa tapahtuva on mahdollista, justiinsa niin mahdollista, kuin tässä epäloogisessa ja kummallisessa maailmassa yleensäkin.
Se oli hassun kummallinen kirja. Ja ihana ja surumielinen ja jännittävä ja nauratti ääneen ja ilahdutti kielitajua ja mietitytti ja loi sellaisen oletuksen, että tällaista juuri kuuluu olla portugalilainen kirjallisuus. Minulla on sellainen oletus, vaikken mitään Portugalista tiedäkään, paitsi pääkaupungin, että portugalilaiset ovat tarinankertojia. En tiedä, mistä minulla sellainen oletus on. Mutta Saramago ainakin on tarinankertoja.
Sitten luin Hessen Lasihelmipelin. Saramagon kirjasta tykkäsin kamalasti. Lasihelmipeli on minusta kirja, josta ei oikeastaan tykätä. Sitä kunnioitetaan.
(Kunnioittava hetki.)
Hessen kirja oli tosi tuhti. Se oli ihan kuin töpäkkää ja tiivistä leipää. Kesti hetken, ennen kuin osasin hyväksyä tekstin tuhdin saksalaisen otteen. (Minusta se oli ehdottoman saksalaista.) Kirjan sisältöä en ala sörkkiä tikullakaan tässä. Sisältö nimittäin on vähän niinkuin toisesta maailmasta. Sanotaan siitä vain, että Hesse kirjoitti tuota pääteostaan 11 vuotta ja että kirjassa ei ole yhtään turhaa sanaa tai sivulausetta, ja se on paljon, kun kirja on yli 500 sivuinen. Sepä lukemisesta tekikin aikamoisen kokemuksen. Sana sanalta pää paisui, kun missään ei ollut yhtään edes ilmakuplaa (niinkuin vaikkapa junttakakossa on). Ehdottomasti en voi muuta kuin suositella, lämpimästi. Nobelin kirjallisuuspalkintolautakunta suosittaa myös.
(On silkkaa sattumaa, että luin kaksi Nobel-kirjaa peräkkäin. Eli ei minulla ole mikään projekti meneillään. Joskus laskin kyllä, miten kauan menisi aikaa, jos tutustuisin pariin uuteen Nobel-kirjailijaan vuosittain. 54 vuotta menisi tähän mennessä palkittujen lukemiseen, jos lukisin kaksi vuodessa. Sinä aikana olisi tullut sitten noin 54 uutta kirjaa lisää... Tulin siihen tulokseen, että a) unohdan koko jutun, tai b) luen niitä kasoittain, ettei tarvitse yrittää elää yli 100-vuotiaaksi kauheissa paineissa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti