lauantai 26. marraskuuta 2011

Aurinko laski kello 15:31, mutta vielä ei ole pimeää

Ensimmäinen kipeän käden riemu!!!

Koska paidan silittäminen teki kipeää, mietin, että mitä sitten imuroiminen! Kerrankin oli riemastuttavan pätevä syy olla siivoamatta! Täysin hyvällä omallatunnolla! Tulkoon 1. adventti imuroimattakin!

Vetäisin kuitenkin staattisella liinalla isoimmat villakoirat ja sitten pyyhin pölyt pianon päältä ja muualtakin. Ja asensin joulukyntteliköt olohuoneen ja keittiön ikkunaan ja jouluvalot pihan syreeniin, ja adventtikynttilänjalan kaivoin esiin ja laitoin keittiöön lipaston päälle. Iloisen pienen papukaijakuusenkoristeen pistin keikistelemään orkidean oksalle. Se sopii siihen nyt, kun orkideat kukkivat. Se on mukavan eteläiset asiat mieleen tuova elementti siinä missä se nyt on. Lievittää kaukokaipuuta. Kaivoin esiin vielä jouluseimimaalaukseni, sitten sytytin pari kynttilää ja keitin teetä ja luin kirjaa. Harvinaisen mukavaa. Hoksasin vähän liian myöhään, että ei olisi pitänyt laittaa Earl Greytä. Kerrassaan olisi pitänyt laittaa Rose D'Himalayaa. Se on maailman suloisinta ja naisellisinta mustaa teetä (tykkää siitä miehetkin). Se on kasvanut Himalajalla laaksossa ruusupensaiden keskellä. Siis, siellä kasvaa ruusupensaita ja teepensaita sekaisin, ruusupensaat ovat ötökänkarkoittimina. Mutta! Niiden tuoksu imeytyy kasvaviin teelehtiin! Ihan noin vain! Kun tuon ruusuteepussin avaa, sieltä lemahtaa sieraimiin vahva ja luonnollinen ruusun tuoksu. Ja se tuoksu maistuu ja tuoksuu haudutetussa teessäkin.

Valkeassa orkideassa on nyt seitsemän kaunista täydellistä herkkää kukintoa. Ne ovat ihmeellisiä. Niissä on suloinen hohtava valkea valo. Sen tekee omituiseksi valkeuden mattapintaisuus. Ihana herkkyys tuollaisessa läpikuultavuuden ja mattapintaisuuden kilpailussa. Värin lisäksi kukintojen pyöreiden muotojen täydellisyys on ihan kamalan ihanaa. En osaa ajatella niitä perhosina (jotakin perhosorkideoja ovat kummatkin orkideamme), minulle tulee mieleen kyyhky tuosta valkeudesta, pehmeydestä, pyöreydestä ja kukan keskellä olevasta nöyrästi kumartavasta päästä keltaisine nokkineen. Aniliininpunaisessa orkideassa on kuusi kukintoa ja kuusi nuppua. Aniliininpunaiset kukat ovat suloisen korumaisia ja trooppisia ja niistä tulee mieleen eksoottiset satujen linnut ja kukat. Kiva, että nuo orkideat kukkivat juuri nyt marraskuussa.

Nyt kirjoitan kyllä enemmän kuin saisin. Pyydän elimistöltäni anteeksi ja lopetan just.

Sain eilen äidiltäni virkatun villatakin. Sellaisen, jossa on puolipitkät hihat, kauniit helma- ja hihapitsit. Se on pellavanvärinen ja ilmava ja edessä ei ole mitään kiinnitystä. Äiti on supervirkkaaja, mutta koska hän on taloudellinen ihminen, hän säästi lankaa ja virkkaamisen riemusta virkkasi takin kolmeen kertaan. Ei vaan. Ei se ollut taloudellisuutta. Oli kuulemma vain jostakin syystä takkuisaa työskentelyä tällä kertaa. Mutta loppussa kiitos seisoo! Ihana tuli, ja pistän sen huomenna adventtikirkkoon. Pikkujoululahja!

--> Täten julistan joulunodotuksen alkaneeksi. (Ei se minun julistustani silti tarvitse. Katsokaa vaikka almanakasta!)




keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jatkuu ensi numerossa

Harmillista. Minulla olisi halu kirjoittaa ehkä kummallisimmasta lukemastani kirjasta (Kasaarisanakirjasta). Lisäksi minulle on kerrankin tapahtunut jotakin, ja haluaisin kirjoittaa tuoreeltaan tuntemuksiani baletti- ja taidenäyttelymatkasta nykyiseen pääkaupunkiimme. En kuitenkaan voi, koska oikean käteni ongelmatila paisuu ja lisääntyy, jonka vuoksi minun pitää välttää erityisesti tietokoneella kirjoittamista, mutta näköjään myös jotakuinkin kaikkea muutakin. Eli jos seuraavan viikon aikana tänne ilmestyy yli kymmenenrivisiä tekstejä, laittakaa minulle haukkuja ja huutoja kommentteihin tai teräväsanaisia postikortteja kotiin. Lisäksi voitte huviksenne kertoa vinkkejä, miten olkapäästä niskaan ja lapaan sekä kyynärvarren kautta pikkusormeen saakka ulottuva jomotus, viilto ja puutumus saadaan pois (terveyskeskus ei vastaa puhelimeen, ainoa tietämäni täkäläinen pätevä hieroja antaisi ajan jouluviikolle...) ja mitä oikeakätinen ihminen voi huviksensa tehdä, jos lukeminenkin tuntuu epämukavalta ja liian urheilulliselta toiminnalta.

Muutamia tunteja myöhemmin täydennetty:

Täällä on joku koleraepidemia varmaan, koska terveyskeskuksen linja oli varattuna tunnista toiseen, pitkälti iltapäivään saakka. Yhteydensaamista ei helpottanut kotikaupunkini ja naapurikaupungin terveydenhuoltopalvelujen hieno puhelinpalveluyhteistyöuudistus, johon ei kuulu jonotusjärjestelmä. Yritä siinä sitten tuurilla osua puheluiden väliin.

Joka tapauksessa sain lopulta lääkäriajan tälle päivälle (meinasin pudota tuolilta hämmästyksestä). Lääkäri totesi olan tulehtuneeksi. Mälsää. Mistähän sekin tuli? (Veikkaan sitä tuhtia kapellimestarikirjaa:D) Hyvä kuitenkin oli saada tuo tulehdustieto, että osaa olla velvollisuudentuntoinen ja pitkäjänteisesti huolehtia jäsenestään.

Eli hei vaan vähäksi aikaa.



tiistai 22. marraskuuta 2011

Oravapuku

Pitää heti aluksi poiketa aiheesta ja aloittaa fasaaniherralla. Hän istuu naapurin aidalla kaikessa majesteettisuudessaan ja on pyöreä ja pullea sillä erityisellä tavalla, kuin vain fasaaniherrat voivat olla. Hän kieltämättä muistuttaa kunnon paistia. Tai mieluummin ehkä pehmolelua, jota haluaisi aivan välttämättä rutistaa. Siinä hän sukii itseään ja välillä katselee ympäristöään, ja hän maastoutuisi ruskeudessaan ympäristöön aivan täysin, ellei hänellä olisi valkoista kaulusta, koreaa päälakea ja punaista naamaria.

Mies tuossa yhtenä päivänä totesi, että olisi kivaa omistaa oravapuku. Minä mietin, että ai, yllättävä veto häneltä. Mutta oravapuku häntineen ja korvineen varmaan juu olisi söpö. Sellaista mietin, kun mies jatkoi, että olisi niin mahtavaa liitää siinä puvussa. Ymmärsin sitten heti, kyse taitaakin olla nyt liitopuvusta, mutta pääni tarvitsi hetken vielä saada asiat järjestykseen, jonka vuoksi aivoni muodostivat brutaalin mielikuvan. Siinä joku korsto hyppäsi vuorenjyrkänteeltä alas ruskeassa ja pörröisessä oravapuvussa, häntineen päivineen. Näyttävässä lentoonlähtöasennossa.

Fasaaniherra istuu edelleen aidalla. Saisi mennä jo pois, jotta malttaisin puuhata muutkin kuin ikkunasta ulos katsomista.



maanantai 14. marraskuuta 2011

Neuvostouni

Näin taannoin kivaa unta. Siinä henkilö, joka ei ollut minä, mutta joka olisi voinut olla minä, osasi lentää. Lentävä naisihminen asui maassa, jossa ei tykätty, että joku osaa lentää. Lentäminen ei ollut sopivaa kertakaikkiaan siksi, koska kaikki eivät osanneet lentää. (Minä luulen, että myös siksi, että lentävää ihmistä on vaikea kontrolloida. Maa, jossa lentävä naisihminen nimittäin asui, vaikutti melkoisen vahvasti itänaapuriltamme sen neuvostokulta-aikana. Minusta tuntuu, että siellä olisi ollut lentäminen ilman apuvälinettä kielletty, jos sellainen kielto olisi tullut tarpeen.)

Koska lentäminen ei ollut hyväksytty tapa toimia, uneni lentävä nainen lensi niin, ettei häntä ei nähty. Joskus hän otti riskejä, mutta ihmeen hyvin ihmiset osasivat olla näkemättä, että jossakin lensi nainen ohi. Kai se oli sitä, ettei kukaan hoksannut osata katsoa ympäristöään sillä silmällä.

Sitten nainen kyllästyi ja lensi metsään. Ja sieltä merelle. Ja siellä se hämmästyksekseen tapasi kaksi muuta lentävää ihmistä. Heidät yritettiin saada kiinni, mutta he huijasivat ja onnistuivat pakenemaan (lentäen). Yhdessä he lensivät maasta pois ja sitten minä heräsin. Jäin miettimään, että mahdettiinko näitä kolmea lentävää ihmistä hyväksyä kapitalistisissakaan maissa.




Vastustan otsikkopakkoa!

Tietysti voisin otsikoida vaikka että ''Kaamoksessakin on parempia puolia'' tai ''Syystoimia''. Mutta entäs jos ei huvita?

Tänään on ollut kolmasosa-aurinkoista! Sitä kesti melkein kolme tuntia! Ymmärsin parastani ja menin pihalle repimään kuolleet asiat kukkapuskista ja haravoimaan ja kippaamaan kuolleet kesäkukat ruukuistaan tunkiolle. Palasin sisälle naama kurassa. Mutta ruukut ovat nyt talviteloilla. Tulkoon pakkaset ja lumi! Vähän jäi kaivelemaan silti, että nurmikko jäi pitkäksi. Oletettavasti emme enää marraskuussa jatka ruohonleikkuritaisteluamme. (Voisiko joku lohduttaa ja kertoa, ettei nurmikko mene pilalle, vaikka se menisi talvenviettoon ylipitkänä? Jos sen keväällä heti haravoi ja leikkaa, niin kai sieltä uusi terve nurmi puskee läpi? Vai tuhosiko tämä hävitty ruohonleikkuritaistelu vuokranantajan nurmikon?) Tai tiedä häntä, miten tässä käy. Jos lumi ja pakkaset odotuttavat itseään, ehkä tuo vielä jotenkin hoituu. Olisi ehkä hyvä, että hoituisi. Olen jo nähnyt kaksi kertaa ruohonleikkuupainajaisia! Ajatella, jos näen ruohonleikkuupainajaisia koko talven? (Uusi näkökulma kauhuelokuviin?)

Olen yrittänyt keksiä hyviä asioita kaamoksesta. Se ei ole aivan kovin helppoa marraskuussa. Keksin lopulta jo kaksi asiaa, mutta en enää pysty muistamaan niitä.

Hyvää marraskuun pimeydessä ennen lumia on...

...

... ömmm...

1) Se ei kestä kuin kuukauden (marraskuussa).

2) Ei ole vakava asia, jos ei ehdi ulkoilla päivällä. Illalla ei ole kuitenkaan paljoakaan pimeämpää. (Ja illalla pimeä ei häiritse, koska illalla saa olla pimeää.)

3) On yhteinen puheenaihe kenen kanssa tahansa. Onpas kurjaa ja pimeää. On on. Kumma juttu, että kukaan on koskaan tullut asumaan tähän maahan. No on kyllä.

4) Jos koko kuussa on yksi kolmasosa-aurinkoinen iltapäivä, täyttyy eläjän sydän kiitollisuudesta. Heinäkuussa ei tyydy niin vähään. Marraskuu on siis kiitollinen kuukausi?

5)

...

En vieläkään pysty muistamaan sitä yhtä oikeasti hyvää asiaa marraskuun pimeydestä. Lupaan kertoa sen, kunhan muistan sen uudelleen. Todennäköisesti silti en koskaan tule sitä muistamaan, koska olen taipuvainen enemmänkin negatiivisuuteen kuin positiivisuuteen.

Mutta näin tänään joutsenauran! Minua ei kiinnosta, kumpaa sorttia ne olivat. Kauniita kuitenkin! Ne lensivät ylitseni, kun auringon kolmasosa oli nousemassa kello 09.25, ja aurinko valaisi joutsenten kyljet, ja niiden hohtavat valkoiset kyljet pilvistä taivasta vasten häikäisivät silmiäni. Ja sinne ne lensivät pilviin, mutta pitkään sen jälkeen kun niiden muotoa ei enää voinut silmin havaita, näin vielä niiden kyljissä välkkyvän valon.

Oravanaapurimme on jo harmaaturkkinen ja pörheä. Se suostui jäämään tuijottamaan ja kuuntelemaan minua männynkylkeen, kun höpötin sille turhanpäiväisiä. Se oli ystävällinen, kun se antoi minulle aikaansa.



torstai 10. marraskuuta 2011

Kapellimestari-kirjasta

Luen vaihteeksi kirjaa. Se on paha kirja. Se on aiheuttanut minussa ikävää kurjuutta. Niskajumi, rannevamma ja alavartalon kiputila ovat sen syytä. Se on yli 900-sivuinen kirja, kooltaan isompi kuin romaanit yleensä ja sisällöltään sen verran tuhti, ettei sitä voi pikalukea, mutta ei niin tuhti, etteikö se koukuttaisi totaalisesti ja pakottaisi lukemaan mahdollisimman nopeasti koko hoidon. Voihan. Välillä luen kirjaa pöydän ääressä leputtaakseni käsiäni. Sitten sohvalla leputtaakseni niskojani. Sitten lattialla venytysasennossa leputtaakseni selkääni ja raajojani. Sitten pitää vähän hieroa niskojaan ja juoda vettä, että lukemispäänsärky hellittää. Mutta lukemista pitää heti jatkaa, kun on vain mahdollista. Ja kaikesta sinnikkyydestäni huolimatta olen lukenut tuota kirjaa jo monta päivää. No. Enää parisen sataa sivua niin pääsen eroon koko roskasta.

Kyseessä on Vesa Sirénin opus Suomalaiset kapellimestarit. Kirja on vuosimallia 2010, joten sen kapukatsaus tulee ihan näihin aikoihin saakka.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sirén on tehnyt ihan turkaleesti hommia. Hän on koonnut kansiin valtavat määrät haastatteluja ja kritiikkejä, kuunnellut levyjä, penkonut arkistoja, tutkinut sitä ja tätä. Ja onnistunut sitten sorvaamaan kaikesta mukavan ja leppoisan ja äykkään kokonaisuuden, kaiken lisäksi loogisenkin, vaikka monet asiat ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja lomittaisia. Kerronta on niin sujuvaa ja sisältö niin kiinnostavaa ja hauskaakin usein, että kirjaa tekee mieli jatkuvasti, oikeastaan joka sivulla, lukea ääneen ja siteerata kanssaihmisille (se on: puolisolle).

Ajattelin kirjasta kuultuani, että joo, kivaa lukea Esa-Pekka Salosesta ja Jukka-Pekka Sarasteesta ja Osmo Vänskästä ja Jorma Panulasta ja Paavo Berglundista. Sisällysluetteloa selatessani sitten totesin, että no niin, kiva lukea myös tietysti Kajanuksesta ja Sibeliuksesta ja Järnefeltistä ja ...ömmm... öh... Schnéevoigtista. Justiinsa. Kenestä ihmeen Schnéevoigtista? Ja sitten jatkoin sisällysluettelon silmäämistä ja totesin, että kokonainen osa oli omistettu kapellimestareille, joista en ollut kuullutkaan, paitsi vahingossa jostakin joskus.

Kilttinä tyttönä aloin lukea järjestyksessä alkaen esipuheesta ja Kajanuksesta. Ajattelin, että on fiksua lukea järjestyksessä ja päästä sitten loppua kohden kiinnostavampaan sokerit pohjalla -osuuteen.

Vaan niin siinä kävi, että alusta saakka oli kiinnostavampaa. Sekä kirjan alusta saakka että suomalaisen musiikkielämän alusta saakka. Tai ainakin Kajanuksesta ja Sibeliuksesta saakka, josta hetkestä kirja alkaa.

Sirén on onnistunut mainiosti arkistopenkomisineen luomaan elävän kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisista musiikkivaikuttajista. Kirja on tulvillaan historiaa, kulttuuria, politiikkaa ja myös hassuja tai dramaattisia sattumuksia, jotka kertovat tavattoman paljon ja auttavat saamaan otteen menneisyydestä ja henkilöstä, josta kulloinkin kerrotaan.

Luettuani noin 200 sivua olin aivan myyty ja äimänä. Minä kun olin luullut, että Suomi on ollut muutamaa tunnettua kulttuuripersoonaa lukuunottamatta ihan takapajuinen kehitysmaa sata vuotta sitten. Kattia kanssa. Täällä oli menemistä ja meininkiä ja kolme kapellimestaria (plus Sibelius, säveltäjäkapellimestari), jotka niittivät mainetta ja kunniaa kansainvälisesti ja rakensivat Suomeen orkesterin (tai kaksi), joka ei ollut sen surkeampi kuin ulkomaiset. Ruotsalaiset olivat kateellisia niin paljon, että panettelivat suomalaismuusikoita lehdistössään. Maineikkain suomalaisista kapellimestareista oli Georg Schnéevoigt, joka konsertoi toisilla mantereillakin (Schnéevoigt oli ensimmäinen suomalainen, joka osti lentolipun Suomesta Australiaan!) ja joka on edelleen suomalaisista kapellimestareista se, joka on johtanut eniten Berliinin filharmonikkoja.

Luettuani melkein 300 sivua ''Varhaisesta ihmenelikosta'', ajattelin, että seuraava osa kirjaa täytyy olla tylsä, koska mitään kiinnostavaa ei ole voinut olla Schnéevoigtin ja Berglundin välissä.

Ja taas olin väärässä. Kultaisen menneisyyden ja nykyisyyden välissä oli kiinnostava välisyys. Kiinnostavia persoonia, jotka tekivät suurella sydämellä hommia ja kehittivät musiikkielämää minkä ehtivät. Ja traagisia kohtaloita ja hulppeita tarinoita ja erittäin paljon alkoholia. Niinkuin oli sitä ennen ja oli oleva sen jälkeen.

Sitten pääsin kirjassa jaksoon, josta alkoi suomalaisten kapellimestarien maineikas jatkumo, joka ulottuu näihin päiviin saakka. Kirja on päästyään tähän vaiheeseen kiinnostava eniten musiikillisista syistä, ei niinkään enää persoona- tai kulttuurihistoriasyistä. Osittain kai siksi, että aikakausi ja henkilöt Paavo Berglundista lähtien ovat jo himpun lähempänä omaa kokemuspiiriä.

Sirénin osaa kirjoittaa diplomaattisesti. En minä vain osaisi. Alusta alkaen hän tuo esiin kunkin henkilön persoonan varjopuolet siinä missä auvoisatkin puolet. Kaikki salakähmäiset juonimiset (ne, mistä ollaan siis päästy selvyyteen...) hän tuo peittelemättä esiin. Toisilla kapellimestareilla on ollut sävyisämpi luonne tai nöyrempi elämäntapa kuin toisilla, mutta kuitenkin Sirén on onnistunut kirjoittamaan asiat niin, että asiat on asioita, ja kukin kirjassa esiintyvä kapellimestari on niin sanotusti säilyttänyt kasvonsa. Minusta tämänkaltainen lähestymistapa on arvostettava. Nykyään olisi ollut ihan yhtä sopivaa kirjoittaa ilkeästi, pirullisesti ja repiä alas jalustalta. Sirén ei toisaalta myöskään aseta ketään jalustalle, koska hän tosiaan on esittänyt kapellimestarit inhimillisinä ihmisinä.

Makaaberein sattumus, mitä kirjassa kerrotaan, on kuolemantapaus Mahlerin 5. sinfonian esityksessä Helsingissä 1930-luvulla. Sinne se tuubisti kuoli onnistuneen soolonsa jälkeen, sinfonian ekassa osassa. Reilun tunnin mittainen sinfonia soitettiin loppuun ja konsertin kritiikki oli hyvää ja ''vain harva huomasi kuolemantapauksen ensimmäisen osan aikana''. Kapellimestarin kommentti oli, että ''niin oli paras lopettaa.''

Kirja on täynnä sattuvia lohkaisuja. Yksikin kapellimestari sanoi viuluoppilaalleen näin kannustavasti: ''Se meni oikke hyvin, mutta se olisi ollut paljon parempi, jos se ei olisi ollut täysin päin helvettiä!''

Edellisiä esimerkkejä kun miettii noin sekunnin ajan, hoksaa kyllä, millaiselle perinnölle me olemme kasvaneet:) Kirjassa esiintyvät lohkaisut ja tapahtumat kertovat aika paljon. Usein ne kertovat aika traagisistakin asioista, kun pysähtyy miettimään. (Tuota ''Se meni oikke hyvin'' -lohkaisua en kuitenkaan ihan laske traagiseen luokkaan :D )

Kohta siirryn kiduttamaan niskaani taas kirjan ääreen. Sitä ennen pitää kirjata tähän ylös lausahdus sivulta 747 (josta kohta jatkan lukemistani itsekseni eteenpäin.) Jos mieheni olisi kotona, lukisin paikan hänelle ääneen. Mutta koska hän ei ole, joudutte ääneenluvun kohteeksi täten te:

Estetiikka lähti uhosta. Kun Saraste ja RSO esittivät vaikkapa Beethovenia, viestinä oli, että nyt puut kaatuvat, täältä rymisee. Kontrasti oli suuri vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin Beethoven-nauhoituksiin, jotka saivat ajattelemaan ihmisen pienuutta ja musiikin suuruutta ja että nyt pitäisi oikeastaan lukea Goethen ja Schillerin kootut ja pohtia Rodinin Ajattelijan asennossa maailmankaikkeutta.
''Ei Suomessa klassista musiikkia soittaa osata, mutta alkuvoimaa riittää'', kansainvälisen tason suomalaissolisti myhäili.


Minä palaan kirjan ääreen, moi!


keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Koneen kuolema

On se vain. Kun sai tiedostot tallennettua turvaan ja sai levollisella mielellä alkaa odottaa tietokoneen lopullista kuolemaa ja sen vuoksi alkoi sietää koneen kuolemanmerkkejä, tuli tietysti ajankohtaiseksi sitten pudottaa valmiiksi henkitoreinen läppäri lattialle. Se oli eka läppärinpudottamus elämässäni. Tähän saakka olen pudotellut vain kännyköitä, pakastemustikoita, kahvisuodatinpusseja kahvinkeiton jälkeen ja ennen, kattiloita ja muita vaarattomia esineitä, niinkuin kevyitä käsipainoja ja kukkaruukkuja kera kukkien. Kumma kyllä en ole pudottanut esimerkiksi arvokkaimpia astioita, maljakoita ja seinäpeilejä. Enkä käsipainoja varpailleni, joka on suorastaan ihme. Sen sijaan ole rikkonut kaksi Nalle Puh -juomalasia (kummassakin oli Tiikeri-kuva) ottamalla keittiön kraanasta vettä. Kaksi kertaa olen tehnyt saman motorisesti häiriintyneen liikkeen:


Kauheaa. Luulin, että tuo liike on vaikea kuvata sanoin. Mutta ei se näytä kuvinkaan olevan helposti kuvattavissa. Ehkä se on niin yliluonnollinen kaikessa ääliömäisyydessään?

No. Kerron vain, että nyt saa tietokoneen kanssa totutella uusiin ääniin. Läppäreitä ei ole tarkoitettu putoamaan. Taidan nähdä painajaisia ensi yönä.



lauantai 5. marraskuuta 2011

Keskivertopäivä

Tuli mieleeni kaiken tapahtumain puutteen vuoksi, että voisin vähän demonstroida tässä sitä, mitä olisi, jos kertoisin viime viikkoisten arkipäivieni sattumuksista. Sitten totesin, että hyvä tavaton, minun pitää armahtaa vähän ihmiskuntaa ja pikkuisen soveltaa fiktion puolelle ja keksiä päästäni edes pikkuisen kiinnostava keskivertopäivä.

Se voisi mennä näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Matalapaine korosti niskajumia ja ymmärsin, että jotta päivästä voisi tulla järkevä, minun pitää käydä uimassa. Keräsin kamat ja kävelin kilometrin päähän uimahalliin. Uin 500 metriä enkä enää luullut uineeni kilometriä. Sain niskani jumimmaksi, koska en osaa rintauintitekniikkaa ja uin siksi kuin joku näätäeläin pää pystyssä. Kysyin infosta uimakursseista, mutta niistä ei ollut tietoa. Kävellessäni kotiin mietin, mitä ruokaa laittaisin. Totesin, että kasviksia pitäisi hakea isosta marketista, että saisi jotakin tuoretta kotimaista raikkautta ruuan sekaan. Mutta pyörän kumi on puhki... Voimantunnossani kotona raahasin pyörän varastosta ulos ja irrotin takapyörän ja kumin ja laitoin uuden (aiemmin ostetun) sisäkumin paikalleen, mutta päälikumiin ei sormivoimani riittäneet, en saanut nuljautettua sitä paikoilleen. Piti jäädä odottamaan, että mies palaa töistä. Siispä tein ruuaksi pakastepinaatista kermaisen keiton ja luin taas kirjaa ja sitten roikuin internetin ihmeellisessä maailmassa, kunnes hoksasin, että voisi tehdä jotakin hyödyllistä. Sitten maalasin vähän aikaa tilaustyötä ja sitten katsoin taas sähköpostit ja sitten mies tuli kotiin ja syötiin iltapala yöllä, jonka jälkeen nuljautettiin pyörän ulkokumi paikoilleen ja kiinnitettiin takapyöräkin paikoilleen, se oli nopeaa, koska siinä on pikalukitus. Meinattiin pumpata vielä renkaaseen ilmat, mutta sitten ilmeni, että pumppu onkin miehen rinkassa sen työpaikalla. Naapuritalon asukas haukkukoirineen palasi kotiin samaan aikaan, kun veimme pyörän takaisin varastoon. Meitä kukkujia oli siis muitakin. Sitten mentiin nukkumaan.

Tai sitten se voisi mennä mieluummin näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Sitten soi puhelin. Siellä oli henkilö eräästä matkatoimistosta. Ilmeni, että anoppini oli minun nimelläni arvannut joskus kesällä kotipaikkakuntansa supermarketin käytävällä olleen säiliön kahvipapujen määrän oikein. Voittona oli viikon lomamatka etelään, kahdelle henkilölle, todellinen täysihoito. Homman nimi oli nyt vain se, että heillä oli ollut ongelmia tavoittamisessani ja lähtö matkalle olisi kahden tunnin päästä. Onneksi lähipaikkakunnan lentokentältä sentään. Onni oli myötä siinäkin, että miehellä sattui olemaan edessä vapaaviikko ja passimme voimassa. Niin että sitten pakaten, uusiten kirjastolainat, kirmaten kentälle, lentäen tunnin verran ensin isommalle kentälle ja sieltä sitten oli edessä vielä kuusi tuntia matkakohteeseen. Aikaeron vuoksi menetimme päivästämme jonkusen tunnin, joten tarkasteltavaan arkipäivään ei tässä jää enää montaa hetkeä aikaa. Perillä oli kuljetus hotelliin, joka oli hulppea, pramea, kimmeltävä ja öljyrahalla rakennettu. Hämmentävää. Kävimme huoneessamme (jossa oli supermiellyttävä ja hyvinnukuttava sänky, epäilemättä) siistiytymässä ja lähdimme illalliselle. Marmoriportaissa suihkulähteiseen ja palmutettuun ruokasaliin ohitsemme kirmasi pikkulapsi, joka kompastui kohdallani. Ehdin saamaan häntä juuri paidanhelmasta kiinni niin, ettei hän lentänyt naamalleen portaisiin. Lapsen isä ryntäsi paikalle ja selitti vuolaalla ranskalla jotakin. Säikähdin, että nyt tuli ongelmia. Mutta kun mies vaihtoi kohta englantiin, ymmärsin, että hän oli kiitollinen, koska olin pelastanut hänen lapsensa nenän tai mahdollisesti koko kallon, jonka vuoksi hän mielellään lahjoittaisi minulle minkä tahansa kellon hänen edustamansa kellovalmistajan valikoimasta. Koska kyseinen kellovalmistaja oli Vacheron Constantin, pyysin saada valita kellon mieluummin miehelleni, joka on haaveillut kauniista kellosta, sitä paitsi kellosta olisi minulle vain vähän hyötyä, koska en osaa lukea kelloista aikaa (yleensä). Niinpä kelloherra näytti nettiyhteyksisestä kännykästään eri kellovaihtoehtoja, ja kun mieheni oli valinnut, ilmeni, että kelloherralla on sellainen mukanaankin, varmuuden vuoksi katsokaas, ja niin hän haki sen heti huoneestaan ja mieheni sai kellon. Päätimme, että kello on käyttökello, mutta sitä ei esim. kuitenkaan otettaisi koskaan uimahalliin mukaan lojumaan säilytyskaappiin. Päivä päättyi iloisissa tunnelmissa, kun totesimme, että voisimme milloin vain ottaa asuntolainan vaikkapa 200-neliöiseen taloon ja kauniiseen ja laajaan maaseututonttiin ja laittaa mieheni uuden kellon lainatakaukseksi.

Voi harmi juttu, että toinen näistä oletetuista keskivertopäivistä on huomattavasti epätodennäköisempi kuin toinen.



perjantai 4. marraskuuta 2011

Kaksi elämänohjetta

Ensimmäinen on Hesseltä, teoksesta Gertrud:

Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.

Ja toinen, ytimekkäämpi, on Sibeliukselta:

Anna detaljien uida soosissa.






Sibeliuksen Kullervo sekä paljon superlatiiveja

(Huom. Jälkihuomautus alkuun. Mikäli lukija on kiireinen tai ei jaksa jaarittelua, hän voi hypätä suoraan yhdeksänteen tekstikappaleeseen, jonka selvyyden vuoksi värjään vielä punaiseksi, ja jättää lukemisensa sitten siihen.)

Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)

Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.

Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.

Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.

Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.

Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)

Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.

Sitä vain yritän sanoa, että

mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.

Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.

Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.

Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:

Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)

ja

Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.

Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.

Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.

Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)

Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.

Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.

_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.

________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...