keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Ulaani, husaari, rakuuna, sota ja rauha

Jääkaappi on niin tyhjillään, että jouduin syömään poikkeusvälipalan. Se oli silti niin hyvä poikkeusratkaisu, että siitä pitäisi ehkä tehdä käytäntö normaalitilaankin.

Keitin kananmunan.

Söin sen valkoisesta munakupista, jossa on keltaisia, vihreitä, sinisiä ja punaisia palloja ja punainen kupin sisäpuolen väri. Ripottelin suolaa päälle, tietenkin. Join munan kanssa mustaa maitoteetä uudesta muumimukistani, siitä jossa on Muumipeikko ja Primadonnan hevonen ja kukkia ja vesi ja värejä.

Lähti nälkä.

Kananmunan kyytipojaksi luin Sotaa ja rauhaa. Napoleon on ylittänyt jo Niemenin, marssinut Vilnaan, Drissan leiri on purettu ja kohta Napoleonin joukot saavuttavat Smolenskin. Loppu häämöttää jo. Ja on aikakin häämöttää, aloitin kirjan 4. päivä toukokuuta. Koskaan en ole tainnut lukea reilua 900 sivua näin kauan. Mutta kuitenkin nämä jo luetut 941 sivua lämmittävät sydäntä erityisellä tavalla. Ne ovat todiste omasta ajasta. 941 sivua omaa aikaa! Vähän alle kuukaudessa!

Seiskat katsoivat tänään mr Beania. Itselleni annoin vapauden mennä tietokoneelle googlaamaan pari Sota ja rauha -juttua. Kummasti siihen ympärilleni kerääntyi poikajoukko:

Opettaja osaa käyttää tietokonetta! (Se on heistä ihme, koska tietävät, että minulla ei ole telkkaria. Telkkari on kai nykyajan ihmisen tekniikkataitoisuuden mittari?)
Onko sulla kotona tietokone? Onko siinä edes XP? Vai onko sulla Vista vai Seiska?
Mitä, ope katsoo Venäjän karttaa! (Hyvin tunnistettu pienestä alueesta, pisteet oppilaalle.)
Hei, ope katsoo Venäjän karttaa, kun sen kirjassa Napoleonin sotajoukot marssii kohti jotain Smolenskia.
Mitä ope nyt googlaa?
Ope, mitä sä katsoit? Mikä ulaani? Ratsuväki? Ope, tiedäks sä edes, mikä on sinko?

Riemastuttavia ajatuksenkulkuja. Jos opella ei ole telkkaria, se ei osaa käynnistää tietokonetta. (Saati nähdä, että välilehdessä on auki maksullisen pokeriperin demo, kuten kävi taannoin kirjoitustunnilla. Hämmentyneenä oppilas katsoi tilanteessa toveriaan, sulki välilehden käskystäni ja mutisi kaverilleen hiljaa, että ai, se osaa silti käyttää tietokonetta.) Jos opella ei ole telkkaria ja se lukee Napoleonin sodista ja puhuu rakuunoista ja ulaaneista, se ei tiedä, mikä on sinko, tai ylipäätään se ei tiedä mitään siitä, miten sodankäynti on muuttunut 1800-luvulta.

Joka tapauksessa minun on tässä lopussa todettava taas, että Sota ja rauha on törkeän hyvä. Kohta toisensa jälkeen on hykerryttävä ja kaipaisi ääneenlukua. Se ääneenlukua kaipaava kohta voi olla mojova henkilökuvaus. Se voi olla nerokas ajatuksenkulun kuvaus. Ja erittäin usein se on jonkinlainen filosofinen mietintö. 

Ken on lukemisen ystävä eikä ole vielä Sotaan ja rauhaan tarttunut, tarttukoon siihen vielä joskus! Tuo 'ensimmäinen versio' on hyvä vaihtoehto siltä kannalta, että siinä on vähemmän sotakuvausta kuin lopullisessa versiossa. Ja noin 100-sivuinen historianfilosofinen pohdinto on tässä versiossa vasta nelisivuinen. Päähenkilöiden tarina on ekassa versiossa jo  kokonaisuudessaan. Mutta lopullinen versio on tietysti ehdottoman paras, jos on aikaa ja energiaa ja tahtoa lukea noin 600 sivua enemmän.

----

Oikoluvussa olin huomaavinani jonkin tylsän lyöntivirheen. Mutta en sitten niin millään löytänyt sitä uudelleen, kun siirryin muokkausohjelmaan. Pistäkää kommenttiin, jos löydätte sen (ja muita virheitä :D). En saa sielunrauhaa, kun silmissäni koko ajan on se väärä sana! Vai olikohan se edellisessä tekstissä?



Opettaja odottaa kesälomaa ja sitä että ei ole taas opettaja hetkeen

Tämä uusi läppäri ilahduttaa edelleen hiljaisuudellaan. Nyt myös johdottomuudellaan. Saimme korvattua vanhan rikkinäisen langattoman tukiaseman uudella ja ehjällä. Rakastettava tilanne, että ei ole nettijohtoja pitkin lattioita. Paitsi pianon takana noin 7 metriä.

Eilen oli kolme oppituntia. Kolme! Tunnin jälkeen (oppilaat katsoivat mr Beania) olin ihan poikki ja mietin, miten jaksan päivän loppuun. Toisen tunnin puolessa välissä olin ihan varma, että päivä on kestänyt jo monta tuntia ja painoin pääni käsiini ja mietin ankarasti, monesko oppitunti on menossa. Kolmas tunti meni huomaamatta, katsoin elokuvaa oppilaiden kanssa, etten nukahtaisi. Sitten oli ysien juhlalounas ja minä meinasin nukahtaa joka hetki.

Tänään oli viisi oppituntia. Ja nukuin viime yönä kolme tuntia. Viisi tuntia piti kestää sitä, että oppilaat tulevat luokkaan, valittavat että ei kai me enää vain tehdä tehtäviä tai esitelmiä. Sitten sanon niille, että ok, ei enää (koska ymmärrän, että oppilaatkin ovat väsyneitä ja niidenkään aivoissa ei liiku enää niin mikään), että pelataan sanapelejä. Oppilaat  sanovat, että eeeei. Huokaan. Sanon, että miten olisi tietovisa. Eeeeei. No, katsotaanko leffaa. Eeeeeiiiii. No ok, jutelkaa vapaasti. Joooo. Ja viiden minuutin päästä joku sanoo, että voidaanko lähteä jo, kun ei me tehdä mitään järkevää, että mitä me turhan takia täällä.

Olen ollut ihan liian kiltti, kun en ole pakottanut niitä vaikkapa sanapelikilpailuun. Mutta minulla ei ole ollut enää energiaa tapella niiden kanssa eikä aivoissani mitään pedagogista visiota, miten käyttää nämä pari kesälomaa edeltävää päivää viisaasti. Siispä olen jurnuttanut pöydän takana, katsonut kelloa ja laskenut ja tappanut sekunteja ja odottanut että saan päästää ne lapset ulos luokasta. Lapset ovat vaatineet oppituntin lopettamisen aikaistamista sitä varten, että ne pääsevät käytävälle hengaamaan ja odottamaan seuraavaa tuntia, jossa he jatkaavat hengaamista. En ymmärrä sitä kiirettä päästä siirtymään tylsästä paikasta toiseen.

On ollut lohdullista kuulla, että muutkin opettajat ovat pitäneet näitä päiviä kuolettavina. Yksi totesi, että tämä vaihe on kaikkein pahin ja tuskaisin ja joka sekunti kestää ikuisuuden. Normaaleina koulupäivinä aika juoksee, kun on niin paljon asiaa, mikä pitää käydä läpi. 

Mutta nyt se on ohi. Huomenna tapahtuu jotakin, mistä en tiedä mitään. Perjantaina on vain kirkossakäynti ja ruokailu.






lauantai 19. toukokuuta 2012

Opettajan tilitykset, osa 7

Kaksi viikkoa lomaan, joten tilitysten aika on kohta ohi!

Sitä ennen. Raakaa todellisuutta:

Yhtenä yönä heräsin huutooni ja siihen, että mies töni minua hereille. Olin siinä sitten sanonut miehelleni unen ja valveen sekatilassani: ''Olen niin stressaantunut, että käteni ovat täynnä arpia.''

Yhtenä yönä heräsin sydämentykytykseen. Makasin sängyssä ja yritin saada sykettä laskemaan.

Kaikkina öinä herään ja mietin, mitä teen minkäkin oppilaan kanssa tai millä välitunnilla kopioin kalvot ja milloin tulostan oppilaiden töitä. Ynnä muuta sellaista mietin öisin. Päivisin myös, tietenkin, mutta se on normaalia.

Tämmöistä se kai on kaikilla aluksi uudessa työssä. Neuroottisilla enemmän, tervepäisillä vähemmän, ehkä. Joka päivä olen ylpeä siitä, että sentään en lopettanut kesken ensimmäisen työpäivän. Alanvaihto toki on mielessä edelleen joka päivä. Olisiko teillä, jos kuulisitte tällaista:

Opettaja, missä sinä olet opiskellut?

Opettaja on varmaan itseoppinut.

Opettaja, muistatko sen luokan, jota opetit syksyllä koulussa N? Kerron vain, että ne vihas sua.

Opettaja! Eikun ei mitään... En sanokaan, kun sulle tulisi paha mieli.

Opettaja, et sinä mahda meille mitään.

Opettaja, ei muilla ole ongelmia meidän kanssa.

Opettaja, ei kukaan halua näitä sun surkeita monisteitas.

Opettaja, tekisit yhteistyötä meidän kanssa.

Opettaja, onko sun hermoissa joku vika, kun haluat, että me ollaan hiljaa?

Kesti monta viikkoa, ennen  kuin hoksasin, että tuollainen kielenkäyttö oppilailta on uskomattoman törkeää. Aluksi en välittänyt. Sitten aloin välittää, mutta en kommentoinut vaan ylenkatsoin. Ja sitten ymmärsin, että hei, tässähän on ylitetty rajat. Sitten tuli tietysti surkimusolo, kun olin sallinnut mokomaa. 

Onneksi suunsoittajia on vain kaksi. Mutta nämä kaksikin ovat saaneet ihan riittävästi pahaa aikaan. Ikään kuin aloittelevalla opettajalla ei olisi muutenkin epävarmuudentunteita ja syyllisyyttä epäonnistumisista. Ja sitten kun aloitteleva opettaja on tällainen kuin minä, että vaatii itseltään täydellisyyttä ja muistaa aina vain kaiken, mikä menee pieleen, vaikutukset moninkertaistuvat.

Oivoi. 

Pitäisi varmaan vaihtaa alaa.


Sota ja rauha ja merikotka

Eipä minulle nykyään kuulu oikein muuta kuin koulu. Aina tietysti on oravia ja  harakoita, joista riittäisi kerrottavaa.  Ja Sota ja rauha!

Voi. Sota ja rauha. Kolmas lukukerta meneillään. Aina se vain paranee entisestään. En käsitä, miten joku on voinut kirjoittaa kirjansa täyteen niin raivostuttavan rasittavia ja ihastuttavia henkilöitä. Kaikkein rakastettavimmatkin hahmot osaavat olla niin käsittämättömän ärsyttäviä, että tekisi mieli vähän läimäytellä heille järkeä päähän. Tolstoin pirullisen tarkkanäköinen (ja samalla lupsakka) henkilökuvaus on hykerryttävää. Hän on survonut jokaisen repliikin yhteyteen irrallisenkin tuntuisia huomautuksia kulmakarvojen asennoista ja nykivistä käsistä, oli repliikki sitten sanottu keskellä sotatannerta taistelun tuoksinnassa hevosen selästä tai salongissa juhlapukuisten aristokraattien kesken. Kun lähes jokaiseen repliikkiin, ja myös ajatukseen, liittyy ohimennen pieni elekielimaininta, syntyy henkilöistä vähitellen kokonaisvaltainen kuva. Heidän eleensä kertovat usein enemmän kuin sanat.

Pari kohtaa haluan tähän kirjoittaa. Tekstit ovat Eero Balkin suomennoksesta.

Kreivitär Rostov on juuri antanut Anna Mihailovnalle tämän poikaa varten 500 ruplaa: Anna Mihailovna syleili jo häntä ja itki. Kreivitär itki hänkin. He itkivät sitä, että pitivät yhtä ja olivat hyviä ja sitä, että he, nuoruudenystävät, joutuivat käsittelemään jotain niin alhaista kuin rahaa, ja sitä, että heidän nuoruutensa oli mennyt... Mutta heidän kummankin kyyneleet olivat mieluisat...

Hippolyte Kuragin astuu näyttämölle: Hän puhui niin itsevarmasti, ettei kukaan ymmärtänyt, oliko hän sanonut jotain hyvin älykästä vai hyvin typerää. Hän oli pukeutunut tummanvihreään frakkiin, säikähtäneen nymfin uuman värisiin polvihousuihin, niin kuin hän itse sanoi, polvisukkiin ja pikkukenkiin.

Venäjän mahtavimman miehen perineestä ja tittelin saaneesta sydämellisestä ja rakastettavasta Pierre Bezuhovista: Nämä monenmoiset ihmiset - työasioissa tavatut tai sukulaiset ja tuttavat - suhtautuivat nuoreen perilliseen yhtä lailla hyvin ja suopeasti - he kaikki olivat näemmä kiistattoman vakuuttuneita Pierren arvokkaista olemuksista. Hän kuuli kuulemasta päästyään: ''Teidän tavaton hyvyytenne'' tai ''Teidän hieno sydämenne'' tai ''Olette niin puhdas, herra kreivi'' tai ''Teidän älynne'' taikka ''Olisipa hän yhtä älykäs kuin te'' ynnä muuta, niin että hän alkoi lopulta itsekin uskoa hyvyyteensä ja älyynsä, etenkin kun oli aina pohjimmiltaan tuntenut olevansa parempi ja älykkäämpi kuin lähes kaikki muut kohtaamansa ihmiset.

Voi voi. Kirjan koko kaikki on semmoista, etten voi sanoa muuta kuin että lukekaa itse.


Asiasta aasinsillatta toiseen. Näin eilen merikotkan. Se oli iso ja hieno. Oli hienoa nähdä se. Näin myös kalasääksiä. Nekin olivat isoja ja hienoja ja taitavia pysymään ilmassa paikallaan. Lisäksi näin rantasipejä, jotka lensivät söpöinä pitkin vedenpintaa. Ja harmaahaikaroita näin ja kurkia ja joutsenia ja kalatiiroja. Ja tietysti lokkeja ja variksia. Ja muita.




torstai 17. toukokuuta 2012

Äidinkielenopettajan elämän huippuedut: hyvät naurut.

''Muumikirjat ovat opettavaisia koska niissä puhutaan puhdasta suomea eli jos on puhe vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisilla niin heitä kehotetaan katsomaan muumeja niin sujuvan suomen syystä.''

- yhdeksäsluokkalainen

Opettajattaren tilityksiä osa 6

Kuunnelkaa! - - - 

Hiljaisuus!

Meillä on uusi läppäri!

Nukuin viime yönä neljä tuntia.

Ensin en saanut unta, koska surisi päässä. Sitten kun se alkoi rauhoittua, huomasin, että käsiä särkee paljon. Sitten alkoi ahdistaa,  että kello on jo paljon. Yritin meditoida, mutta pikkutunnit tekivät tehtävänsä, ja kello 00 - 02 makasin vain ja kyynelet valuivat jatkuvana virtana, vaikka yritin sanoa itselleni lempeän terapeuttisin äänenpainoin, että noo noo. Ja tavallaan olinkin rauhoittunut, mutta kyyneleet eivät vain loppuneet. Sitten 02 alkoi väsymys voittaa, mutta käsiä särki vielä enemmän,  ja oli vaikea keskittyä unentuloon, kun sattui. Ja sitten possahti aivoissa semmoinen paniikkikeskus ja yritin vain yrittää hengittää rauhassa ja toppuuttelin itseäni, että hulluksi ei saa tulla kuin vasta parin viikon päästä (kun kesäloma alkaa). Sitten nukahdin. Ja aloin nähdä painajaista ihmislinnuista, joilla oli demoninen olemus. Ne olivat tosi rumia ja pelottavia, ja yksi työnsi kyntensä sormeni läpi, ja se oli ällöä. Yritin tappaa niitä unessa, mutta vaikka ne kuolivat, ne jatkoivat silti eloaan, ja vaikka onnistuin riipimään niitä osiin, ne osatkin elivät.  Sitten heräsin painajaiseeni, ja heräsin myös kaksi muutakin kertaa kello 03 - 07 välillä. Seitsemältä soi miehen kello, jonka jälkeen en enää osannut nukahtaa, koska oma soi 25 yli. Olisi kannattanut, koska 4 tuntiin 25 minuuttia olisi ollut prosentuaalisesti kiva lisä.

Aamulla ei ollut voittajafiilis.

Ekana oli sitten koulussa odottamassa vaikea seiskaluokka. En yhtään ymmärrä, mistä tuli voimia ja tahtoa saada ne hiljenemään. Tunti meni suorastaan mallikkaasti.

Kolmas tunti oli tunkiotavaraa. Sijaiseni (olin siis viikon kipeänä tässä) oli unohtanut sanoa, että hän oli luvannut, että oppilaat kirjoittavat vielä aineita yhden tunnin. Olin luullut ainepinoa työpöydälläni valmiiksi, ja siksi kärräsin ne perjantaina kotiin tarkistettavaksi. Nyt sitten oppilailla ei ollut kirjoja, koska luulivat kirjoittavansa aineita, eikä aineita, koska olin vienyt ne kotiin.  Ja heitä, oppilaita, oli 28 kpl, ja heillä oli energiaa. He eivät olleet yhteistyöhaluisia.

Neljäs tunti oli keskivertosiedettävä.  Tunnille toi väriä oppilaiden keksimät tuotteet, joita he mainostivat.  Yksi tuote oli 'opettaja' (attribuutti 'äidinkielen' oli kumitettu paperilta epävarmassa pelonsekaisessa hetkessä pois, mutta kun kasiluokkalainen poika kirjoittaa kaunolla, teksti piirtyy viiden sivun läpi, joten kumitus oli tavallaan ihan turha). Siinä oli hieno tuotekuva ihmisestä, jolla on sojottava polkkatukka, silmälasit, hampaat riipinraapin ja kolmoisleuka. Sitä opettajaa myytiin tarpeettomana eteenpäin. Kaikki mainoslauseet viittasivat kyseisen opettajan ikävyyteen, paitsi yksi. Kysyin, että mitä tällä opettajalla sitten voi tehdä, ja sitten mainostekstiin tuli jotakin tyyliin, että ''opettaja toimii missä vain ja hoitaa suunnilleen kaiken''. Toinen mainostettava tuote oli mäyränkakkaimuri, joka imuroi vain mäyränkakkaa. Se oli minusta kiva keskintö. Muitakin keksintöjä oli, lähinnä kännyköitä. Mutta mäyränkakkaimuri oli paras.

Toinen ja viides tunti olivat ihan asiallisia, toinen tunti jopa unelmatasoa. Kummallakin tunnilla pidin palopuheen kirjallisuuden opiskelemisen syistä. Jälkimmäisen puheen, eli viimeisen tunnin puheen, jälkeen minulle ilmoitettiin asiallisesti, että puhe kesti 12 minuuttia. Se on pitkä aika. Nimittäin siten mitattuna, että yksikään ei hiiskahtanutkaan koko monologini aikana. Kiitinkin heitä hiljaisuusennätyksestä, tietenkin. Monologini sisälsi ensin alustuksen Sodasta ja rauhasta, venäläisen kirjallisuuden henkilökuvista ja venäläisen aristokratian elämäntavoista (kuulijakunta vaikutti vastaanottavaiselta mutta epäuskoiselta). Sitten linkitin kertomani kulttuurihistorialliseen tutkimukseen (jonka kuulin radiosta jokunen vuosi sitten) sääty-yhteiskunnan tavoista. Päättelin tämän monologini alkuosan vetämällä yhteen sen, miten kirjallisuus heijastelee kulttuuria ja tapoja ja on historiallinen dokumentti. Sitten siirryin osioon b, Kandinskyyn. Kerroin kiinnostuneeni miehen taiteesta (ja sitten pieni valistus siitä, mitä se on) pari vuotta sitten, mutta että en tajunnut K:n maalauksista mitään. Kerroin lainanneeni kirjastosta K:n taiteenteorian, mutta että sitten hoksasin, että ensin pitää tietää, kuka Kandinsky oikein todella on. Ja lainasin Kandinsky-elämäkerran. Jossa ekalla sivulla oli sana sesessionismi. Jonka googlasin ja sain muistutuksen, että se on yhtä kuin jugend eli art noveau. (Tässä kohtaa ensimmäiset kuulijat, sellaiset kulttuurillisesti suuntautuneehkot, alkoivat hymyillä.) Kerroin, että patani meni jumiin ja että voi raato, piti lainata kuvataidehistoriaopussarja ja lukea se. (Ällistyneitä ja huolestuneita katseita.) Jonka jälkeen kerroin olleeni edelleen ymmälläni, koska en oikein hahmottanut, että mikä nyt muka vaikutti mihinkin, ja mikä oli ennen, ilmiö musiikissa vai kirjallisuudessa vai kuvataiteessa, ja siinä vaiheessa kertomustani kuulijakuntani huolestuneiden ja epäuskoisesti hymyilevien ilmeiden määrä lisääntyi. Kerroin lainanneeni maailmanhistoriaopuksen ja alkaneeni tehdä aikajanaa. Kerroin, miten teippasin paperista kaksimetrisen kaistaleen ja aloin merkitä sinne Pythagoraksesta alkaen tieteen, filosofian, uskonnon, taiteen ja historian konkreettisten tapahtumien paikkoja, että ymmärtäisin, mikä seuraa mistäkin ja mikä vaikuttaa mihinkin. Sitten kerroin, että aikajanan tekeminen jäi kesken, ja sain ymmärtäväisiä katseita. Tämän b-osion viimeistelin selittämällä, miten kaikki liittyy kaikkeen, jonka takia kirjallisuuttakin pitää opiskella, koska se on osa sitä kaikkea. C-osassa sitten vielä läpisin yleishumanistista jorinaa ihmisen identiteetistä ja siitä, miten kaikki rakentuu jonkin päälle, uskoimme me sitä tai emme. Sitten käskin niiden alkaa ryhmissä tehdä esitelmää määrätyistä kirjallisuuden aikakausista, ja ilokseni kaikki olivat palopuheeni jälkeen jollakin mystisellä tavalla sitä mieltä, että on ihan jees tehdä esitelmä kirjallisuuden aikakausista.

Se oli kivoin pätkä opetushistoriaani. Olen monologien ihminen.