Teetä ja lukemista

Otsikko on suoranaista idylliliioitelmaa. Sekin on, jos lisään kuuntelevani juuri Brahmsin Saksalaista sielunmessua (Ein deutsches Requiem, op. 45). On totta, että ulkona tuoksuu kesän viimeinen viikonloppu, omenat puussa punertavat jo ja vadelmapensas on syöty tyhjäksi, yrttipenkin yrtit ovat muhkeita ja parhaimmillaan ja vähän riipaisevat sydänalasta, koska pian hallayö vie ne, aurinko pilkistää välillä harmaalta taivaalta ja kirkastaa ennestäänkin kirkkaat keltaiset puutarhakalusteet ja nurmikon, joka on pehmeä ja lämmin kävellä paljain varpain vielä tänään, linnut singahtelevat tälle vuodenajalle tyypillisesti pensaasta toiseen, harmaa kissa jolkottaa pihan poikki, syyshortensia kukkii ja luumut kypsyät. Ja juuri edellisistä syistä on välttämätöntä otsikoida teksti teellä ja lukemisella ja kuunnella Brahmsin Saksalaista sielunmessua. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä idyllin kanssa. 

Minussa herää aina pieni nostalgia, kun joku muu lukee tai miettii kirjoja ja juo teetä, varsinkin jos ulkona on jo syksyn tuntu silloin sen toisen lukemis- ja juomishetkellä. Se kuulostaa niin idylliseltä. Saati vielä, jos se joku sytyttää kynttilän tai tuikun ja kuuntelee levollista musiikkia. Ja ajatella, mitä jos se joku lukee Eino Leinon runoja? Sisäinen idyllisyysnostalgisuusmittarini possahtaa silloin rikki.  Mutta mitä tapahtuu, kun itse teen edellisiä asioita syksyisenä päivänä (tuskin koskaan silti luen kenenkään runoja)? No. Minussa herää silloin kyynissarkastinen itseironinen tarkkailija, suorastaan depersonalisaatio pahimmassa muodossaan. Tai sitten minussa herää melankolia, joka ylittää idyllisyysnostalgiatason mennen tullen ja aiheuttaa katatonisen tilan. Yleensä minussa ei silti tapahdu mitään, koska yleensä ihmiset, minä ja kaikki, elämme mukavat ja idyllisetkin hetket ohi erittelemättä niiden rakennetta mutta ollen kuitenkin vallan tyytyväisiä asioiden senhetkiseen tilaan. 

Tänään on sellainen vallan tyytyväinen mutta arkinen tila. On levollista ja vatsassa teetä ja kananmuna, on syksyn tuntu, ja syksyntulon kestääkseen on ajateltava kirjoja ja juotava teetä. (Sitten kun syksy on, se on vuodenajoista parhain, niin kuin ovat kaikki vuodenajat niiden ollessa. Mutta syksyn odottaminen on aika pelottavaa.) Tällä kaikella yritän ilmaista, että joskus sanat Teetä ja lukemista, joka itselleni on idylliä merkitsevä sanapari, eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että juuri olisi idyllihetki. Mutta kätevästi niillä kyllä voi luoda mielikuvan, että on kuitenkin. Ja lopulta en ole ihan varma, onko vai eikö ja miksi yleensä olen kirjoittanut ''Teestä ja lukemisesta'' näinkin monta riviä, mutten kuitenkaan vielä yhtäkään riviä itse aiheesta.

Müncheniläinen kuoro laulaa nyt:

Denn alles Fleisch, es ist wie Gras

und alle Herrlichkeit des Menschen

wie des Grases Blumen.

Das Gras ist verdorret

und die Blume abgefallen.

Aber des Herrn Wort bleibet in Ewigkeit.

Sillä: ''kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti''. 1 Piet 1:24 - 25

Tuon kohdan takia valitsin kuunnella, mitä kuuntelen. Se on tiivistelmä yrttipenkkini tilanteesta, ei sen teologisempi kannanotto tällä hetkellä. Nyt kun kohta on ohi, saa sielunmessu kuitenkin jatkua, koska on siinä muutakin hyvää ja kaunista.

Juon juuri Bi Luo Chunia lintugaiwanistani, ja kuppi lämmittää sormiani ja tee sisuksiani. Se tuoksuu hyvälle ja maistuu ihanalle. Tätä ennen  join aamupalalla Darjeeling-teetä, Seeyokia. Sen lehdet tuoksuivat haudutuksen jälkeen pähkinöille. Ja vaikka se on mustaa teetä, siitä  haudutettu juoma oli vaaleankullankeltainen. Koska se on ensi satoa, tai jotain. First flush. Semmoista se on. Leivoin sen kaveriksi pari pikaista teeleipää. Toisen leipäsen kanssa vetelin kananmunan ja rehuja. Toiselle pistin inkiväärihilloa. Kaikin puolin onnellinen aamupala. Samalla luin lukupäiväkirjaani ja kirjasin siihen ylös viimeisimmät saavutukseni.

Ennen kuin siirryn näihin saavutuksiin, sanon pari sanaa aiemmasta. Minun piti syksyllä vuosi sitten jo kirjoittaa siitä, mutta silloin kätöseni sanoi poks. Eli. Marraskuussa 2011 luin ystävän suosituksesta kirjan, jota en voi olla mainitsematta: Milorad Pavicin Kasaarisanakirjan. Se on toistaiseksi ehkä omituisin lukemani kirja. Mytologian, eepoksen, kansantarujen ja -uskomusten yhdistelmä sanakirjamuotoisessa romaanissa. Brutaali, groteski ja rikas. Niin epätodellinen, että unohdin lukemisen aikana, että kasaareja todella on ollut, ja aloin uskoa, että ne ovat mielikuvitusta.

Tänä kesänä luin pikkusiskoni kirjaston hyllystä esiin kaivaman matkakirjan. Sen on kirjoittanut englantilainen rouva, Mrs. Alec Tweedie. Vuonna 1896. (Kirjan nimi on Matkalla Suomessa 1896.) Kirja oli mitä mainioin kesäajanviete. Tuulahdus  1800-luvun suomalaisesta kesästä. Imatrankoski, Punkaharju, kummitusmainen Savonlinna, Laatokka, Oulujoen kosket, kesäinen kuumuus, pölyinen helle, mäntymetsät, torakat, kotikalja ja runonlaulajat. Voihan.

Rouva Tweedie keskittyi pitkälti ihailemaan suomalaisten uskomatonta musikaalisuutta. Ja! Kuulkaa. Rouva Tweedie hämmästeli hämmästelemistään, miten parissa vuosikymmenessä, kansallisen heräämisen tapahduttua, Suomi on nostanut päänsä niin komiasti pystyyn ja pykännyt mahtavan koulutusjärjestelmän. Rouva Tweedie toteaa, että tästä me vielä kuulemme, tämä kansa pääsee koulutuksensa kanssa vielä pitkälle. Ja tasa-arvon kanssa. Ja ah, miten puhdas ja hiljainen maa Suomi on, toteaa rouva. Ei mitenkään komea luonto, ei vuoria ja vuonoja, mutta voi tätä rauhaa ja luonnon jylhyyttä, tulkaa kaikki Suomeen luonnon takia, kaupunkien takia ei kannata vaivautua, ja varokaa syöpäläisiä. Näin toteaa rouva Tweedie. Tasan tarkkaan samat havainnot, millä Suomea myydään edelleen (paitsi syöpäläisiä).

Täten voimme todeta, että yleiset stereoptypiat Suomesta ovat näköjään melko vanhoja. Mikä kai kertoo jotakin näiden sterotypioiden totuuspohjasta. No, kaikissa stereotypioissa on totuuspohjaa, ehkä? Mutta olisi kiinnostavaa tietää, milloin stereotypiasta on tullut kullekin kansalle, esim. suomalaisille, myytti, jota eletään todeksi? Siis muna vai kana?

Heinäkuun lopussa luin Saul Bellow'n kirjan Sadekuningas. Se oli häkellyttävä kirja Afrikasta. Lakonisesti kerrottu, mutta sisältö mitä absurdein. Kirjaa aloittaessani törmäsin yhdessä naistenlehdessä erään nimeltämainitsemattoman ajattelevan mieshenkilön sanoihin: ''Luen tavattoman vähän. Meditoin joka päivä, sitä kautta on polku periaatteessa kaikkeen tietoon. Jos katson, kuka kirjan on kirjoittanut, minun ei tarvitse lukea sitä. Olen periaatteessa yhtä kirjoittajan kanssa, en voi erottaa itseäni muista ihmisista. Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa.''

Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa. !!!!!!

Mmm...? Mutta eikö tuosta juuri ole taiteessa kysymys? Miten kerrotaan?

Bellow'n Sadekuninkaan (käännös on Eila Pennasen) kirjan kerronnasta ei sen enempiä, paitsi että se on kaunista, hauskaa, pohdiskelevaa ja kuitenkin vain toteavaa. Ja aina täynnä yllätäviä yksityiskohtia:

Ja näillä käsilläni olen häärinyt sikojen kimpussa; olen paiskannut maahan karjuja ja sitonut ne ja salvannut ne. Siis nyt nämä samat sormet kosiskelevat musiikkia viulusta ja pitävät sitä kaulasta  ja raahustavat edestakaisin Sevickin johdolla. Ääni on samanlaista kuin musrskaisi munakennoja. Siitä huolimatta ajattelen että jos alistun kuriin, saattaa lopulta tulla esiin enkelten ääntä.

Lisää:

Nautin hänen seurassaan istumisesta; se tuotti minulle harvinaista nautintoa. Hänen pitkät raajansa olivat ojossa, kun hän istui, selkä oli kumarassa, ja käsivarret ristissä rinnalla, ja hänen kasvoillaan oli mietteliäs mutta miellyttävä ilme. Hänen ulkonevien huuliensa välistä kuului silloin tällöin hiljainen hyräily. Se toi minulle mieleen äänen jonka joskus kuulee voimalaitokselta kun kulkee sellaisen ohi kesäiltana New Yorkissa; ovet ovat auki; kaikki messinki ja teräs toimii kiiltäen yhden ainoan pienen lampun valossa, ja joku vanha ukkeli dongarit ja  kangastohvelit jalassa polttelee piippua takanaan sähkön koko suuruus. Luultavasti olen kaikkein helpoimmin lumottavia ihmisiä mitä on.

Elokuun jo alettua luin Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Se on matkakirja 1950-luvun Irlannista. Kuitenkaan kirja ei ole minusta niinkään Irlannista. Se on minusta enemmänkin elämästä. Niin kuin taiteilijat yleensä pakkaavat kirjoittamaan. Siis elämästä. Toki kirja on täynnä perinteistä Irlanti-aiheistoa, mutta ote on tavattoman humoristinen, lämmin, jotenkin vain elämänmakuinen. Ja esteettinen. Tuntuu, että Böll kirjoittaa novelleja, joiden pohjalla on joitakin havaintoja, sitten hän pistelee omiaan ja liioittelee kliseitä ja kaikkea, koska liioittelu on hauskaa ja välttämätöntäkin, ja nauraa ja pohtii ja sotkee kaiken oivaksi kakuksi.

Ja palatkaamme aiemmin mainitsemaani ajattelevaan meditoijaan, joka lukee kirjoja vain, jos haluaa tietää, miten asia on esitetty.

Irlantilaisesta sateesta on kirjoitettu usein ja paljon ja puhuttu taatusti enemmän. Böll esittää näkemyksensä, että sataa paljon, näin (terkkuja meditoijalle):

Sade on tässä maassa absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava. Tämän sateen nimittäminen huonoksi sääksi on yhtä asiatonta kuin hehkuvan auringonpaahteen luonnehtiminen kauniiksi ilmaksi.

---

Ja miten paljon vettä kertyy neljältätuhannelta kilometrilta valtamerta, vettä joka iloitsee päästessään vihdoin kastelemaan ihmisiä, taloja, maata pudottuaan sitä ennen vain veteen, siis itseensä? Mitä iloa sateella on pudota aina vain veteen?

Böllin matkakertomuksessa on yksi  huono  puoli. Se on vain 107-sivuinen.

Viimeksi luin Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan. Se on ehkä kaunein lukemani  parisuhdekuvaus. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa tuo kuvaukseen melko olennaisen lisäulottuvuuden. Kertomus tapahtuu vain parin vuorokauden aikana, ja tarinan loppu tulee vastaan aivan äkkiarvaamatta. Kirjan loppu on... En sanokaan. Jos joku teistä tarttuu kirjaan, älköön hän lukeko Keltaisen Kirjaston painoksen päällisen lievetekstiä, koska siinä paljastuu tarinan lopputulema, vieläpä erinomaisin sanavalinnoin. (Yleensäkin Keltaisen Kirjaston takakannet ovat varsinaisia ilonpilaajia. Olen oppinut lukemaan ne vasta kirjan lopuksi.)

Nyt meneillään on Böllin Erään klovnin mietteitä, Brahmsin eka sinfonia, kolmas kuppi teetä ja sisäinen kutsu mennä paljain jaloin tuonne nurmikolle, jota nyt auringon asento lämmittää.