Hermot kunnossa

Mutta todistetusti vain käsien.

Ihan miellyttävä uutinen. Rannekanavaoireyhtymä ei olisi ollut kiva juttu. Vaikka kieltämättä se olisi ollut houkuttavan helppo ratkaisu. Tsap, olisi lääkäri leikannut ranteen auki, ja sillä hyvä. Ehkä ongelmat olisivat selvinneet sillä. Nyt jatkuu elo terveiden mutta oikukkaiden hermojen kanssa. Onneksi myös fysioterapia jatkuu.

Jäähyväiset kananmunille

Minä olen allerginen kananmunille. Sain tietää sen vähän kuin vahingossa. Samoin sain tietää ilman minkäänlaista akuuttia tarvetta, että en ole allerginen turskalle enkä hevoselle.

Olin saavuttamassa kananmunien keittämisessä jo korkeamman asteen ymmärrystä. 

Nyt sitten yhtäkkiä on tyhjä aukko aamupalapöydässä. Teekuppi nököttää aamuisessa kattauksessa orpona ilman iloista munakuppikaveria. Ja iloiset munakupit pölyttyvät tyhjän panttina hyllyllä.

Ystäväni nimesi tilanteen osuvasti kosmiseksi vitsiksi. Hoplaa! ympyrä sulkeutuu! Kananmunat astuivat elämääni kosmisena vitsinä eräänä pahana aamuna. Ja sitten ne täyttivät ajatukseni (ja vatsani aamuisin) kuukausien ajan, nousivat korkeaan kunniaan ja elämäni kunnianhimoiseksi päämääräksi. Ja sitten, ilman ennakkovaroitusta, lääkäri sanoi vastaanotolla aivan viattomasti, tietämättä toisen elämän tarkoituksesta mitään: "Mmmm... Tässä näkyy, että olet allerginen pujolle... maapähkinöille... ja... kananmunille." Minä vastasin: "Kananmunille? Kananmunille? Minä olen... tuota... syönyt viime aikoina aika paljon... kananmunia."

Siihen loppui tarinani kananmunista. Tarinan opetus on, että kananmunat eivät ole kestävä perusta elämälle.

Hermot epäkunnossa

Toistaiseksi pääasiassa kuitenkin käsien hermot. Ei mitään 1800-luvun hysteriaa ilmoilla siis vielä.

Hermoratatutkimuksiin olen jonossa, ja ennen niitä ehtii varmaan vielä monenmoista sattua, sillä viimeisten viikkojen ajan sormet oikeassa kädessä ovat olleet vähän miten niitä huvittaa. Tänä aamuna etusormi on jostakin syystä halunnut tehdä pesäeroa keskisormesta, jonka kanssa taasen nimetön kaveeraa. Kauheita klikkejä niillä. Pitää yrittää jotakin sovittelua saada läpi, koska kyllä niiden nyt täytyy olla hyvissä väleissä keskenään.

Ei tässä muuta. Blogivaiennus jatkunee.

Ballerinoja

Sisko ompeli nukeilleen balettiasut. Olin jo hankkinut tylliä ja minulla oli myös ollut balettihameajatus, mutta siskon nukkejen balettihameiden näkeminen synnytti välittömän kuumeen ja tarmon ryhtyä toimeen itsekin. Sain häneltä bodyn kaavan. Sisko tekee nukenvaatteet leikittäviksi, minä en näitä omiani, joten hänen tekemissään balttiasuissaan on erillinen body ja kätevät vaihdettavat frillat. Minä halusin hameen, jossa on kiinteä frilla, joten sovelsin vähän bodykaavaa. Tuloksena kuvan eteerisesti katsovan Ruususen terhakka, trikoinen balettihame ja entistä kovempi balettihamekuume.

Seuraavaksi siis kangaskauppaan hakemaan loimusamettia. Halusin tehdä sellaisen balettihameen, jollaisen pikkusiskoni sai joskus viisivuotiaana joululahjaksi. Pääsin aika lähelle. Tähkiksen asu on (kuten pikkusiskonikin) nimenomaan balettimekko. Sen alla on siis erilliset trikoopikkarit (kera rusetin).

Balettiasukuume oli päässyt akuuttiin vaiheeseen. Surffasin netissä tuntitolkulla (en yhteen pötköön!) tutuja katsellen ja päätin, että seuraavaksi olisi sitten vuoro hoitaa kuume kuntoon. Halusin sellaisen nuken balettihameen, josta (lähes) jokaisella tytöllä on unelma noin kolmevuotiaasta lähtien. Ompelin suhteellisen höyrypäisenä. Toisen ompelupäivän pikkutunneilla hame oli hyvällä mallilla. Tokkuraisena vielä ennen nukkumaanmenoa kaivoin erilaisista syistä nurkkiin kertyneet muovikruunut, pistin ne nukkejen päähän ja otin kuvan. Aamulla herätessäni nuket kököttivät pöydällä edelleen samassa asennossa ja minua nolotti. Historialliset puvut. Ok. Minipiiperrystä nukkekotiin. Ok. Puhuvien kettujen maalaaminen. Ok. Isopäiset lautassilmäiset pastellityllihörhelöasuiset kruunutetut Disney-nuket. Ei ok.

Kolmantena ompelupäivänä lisäsin hameeseen niskakiinnitysnauhat, satiiniruusuja ja irtohihat. Tossut vielä puuttuvat.

Helmiä on melko paljon (ei siis mielettömän paljon), mutta ne uppoavat väreiltään pitsin hopeaisuuteen. Hyvä niin, sillä ompelin helmet pitsin sävyä pehmentääkseni. Ruusujen kanssa minulla on sellainen häiriö, etten tohdi liimata niitä. Mutta voi nenä, miten niiden paikalleen ompelu on mänttiä puuhaa!

Sitten alkoi potrettien ottaminen.

Ja totesin, ettei tässä ole enää mitään menetettävää, ja kaivoin kruunut uusiksi esiin.

(Huomaatteko, miten Ruususen eteerinen katse on suorastaan maneeri?) Täten balettiasukuumeen kriittinen vaihe on selätetty ja toipuminen voi alkaa. Toipumista voin harjoittaa ompelemalla vielä viisi hametta lisää... (Materiaalit ja ideat ovat valmiina jo...)

Lierihattuja

Jotenkaan ei irtoa tekstejä edelleenkään. Luulen, että se johtuu osittain siksi, että päässäni liikkuu jossakin määrin blogiteksteiksi epäkorrekteja ajatuksia. Tai ei nyt epäkorrekteja, mutta vähän hankalia kuitenkin. Kuten hauta-arkut tai ujous. En minä nyt ala blogiin kirjoittamaan hauta-arkuista tai ujoudesta. Joten jatkan kuvien lataamista, kunnes sormenpäihin tulee hinku kirjoittaa vaikka kirjoista ja kananmunista. Tai kunnes sorminpäihin tulee rohkeus kirjoittaa ujoudesta.

Aina yhtä auvoisa hetki. Kankaat ja nauhat esillä ja niiden käyttötarkoitus (tässä tapauksessa hattu) selvä. Muttei vielä tietoa, millaiseen ratkaisuun päätyy.

Sama tilanne. Huomatkaa nukkejen luonne-erot ja siitä johtuvat materiaalivalintaerot. Tätä hommaa tehdään huolella!

Punapään hattu edestä. Jalassa uudet kengät. Niistä kuvia vaikka sitten, kun saan tehtyä muitakin kenkiä.

Punapään hattu sivusta.

Ja tietenkin edestä. Meridan mekon vaaleat kuviot ovat muuten hennon hentoa lilahtavan vaaleansinistä. Sopii hatun sävyihin mainiosti.

Halusin kokeilla empireä tapaa rypyttää hattu kasaan.

Kainovienon hattu.

Takana maltillinen koriste.

Minulla on pakkomielle rypytyksiin, luulen. Ja laskoksiin. Kainovieno on selvästi muuten menossa kirkkoon.

Virtaviivainen profiili.

Primadonna keskuudessamme (pikapostaus)

Lapsuuden balettihamehaave toteutui vihdoin!

Vaaleanpunaista ja tylliä

Tässä tiivistelmä viikonlopulta:

Vain glitteri puuttuu!

Seuraava hame on jo kohta valmiina. Sen jälkeen ehkäpä intoudun itselleni tyypillisesti mälläämään tänne tusinoittain kuvia ja vielä enemmän sanoja :-)

Hatuttamista (pikapostaus)

Hekin ovat saaneet varustuksia kylmeneviä ilmoja varten:

Tähkäpäällä on huolestunut ilme, koska talvi lähenee eikä hänellä ole takkia.

Kylmenevien ilmojen varalle

Miten sanottaisiin ilman anglismeja 'rento lookki'? Rento olenta? Vaikka? Joka tapauksessa, kuvassa Ruususen takki syksyksi ja talveksi. Alla olevasta pitkähelmaisesta tunikapaidasta en ole hoksannut ottaa erillistä kuvaa. (Paita on ommeltu kirpparilta löytämästäni vauvan bodysta. Resorit ja haraaläppäliepeet poikki ja saumat ja kuminauhaa tilalle.)

Hänen asiallisempi päähineensä.

Takana muotolaskokset! Oikeaa räätälin työtä! Ei mitään halpisketjutavaraa!

Takin viimeisteli sammakkorintanappi. (Siis, ihan tavallinen nappi. Mutta tuossa tapauksessa se on rintanappi, eikö vain.) Pipo on sammakkopipo, vaikka jätinkin sammakkoiset asiat siitä pois. Ruusunen ainakin pitää sitä sammakkopipona.

Antikliimaksi

Näin yhtenä yönä unta, jossa joukko suomalaisia oli lentokentällä konetta vaihtamassa. Osaa ihmisistä ei päästetty vaihtamaan konetta, vaan paikalliset virkamiehet pidättivät heidät. Alue, jossa lentokenttä oli, osoittautui joksikin Tintti-sarjakuvien Syldavian kaltaiseksi diktatuuriksi. Pidätetyt länsi-ihmiset otettiin poliittisiksi pelinappuloiksi. Peloittelun vuoksi tapahtui valehirttäjäiset. Yksi henkilöistä (jolta takavarikoitiin minun kivoimmat kenkäni) lähetettiin tiukassa valvonnassa junalla vuoristoon. Henkilö sai vihiä atomipommivalmisteluista. Toinen henkilö osoittautui suomalaiseksi luopioksi. Vailla myötätuntoa luopio saattoi atomipommista perille pääseen  maanmiehensä diktaattorin eteen. Diktaattori osoittautui dikaattorittareksi, jolla oli Lumikuningatar-pakkomielle. Tämä diktaattoritar nauroi hullun naurua ja selitti raivopäisenä mahtiansa ja valtaansa. Uni jäi kesken, koska tuli aamu.

Seuraavana yönä näin unta, että leikkasin varpaankynteni. 

Jätelajittelun puolesta

Tulipa poleeminen otsikko.

Taloyhtiömme pihaan tuli keväällä energiajäteastia. Eli meillä on ollut siitä lähtine tarjolla omat roskikset pahvia, biojätettä, energiajätettä ja sekajätettä varten. Saimme aikaiseksi siirtyä systeeminmukaiseen eloon roskiskaappimme osalta vasta kaksi viikkoa sitten. Siihen asti lajittelimme lasin, pahvin ja metallin sekä melko usein myös biojätteen, mutta seka- ja energiajätelajittelu tapahtui vain puuskissa. Koko homma tuntui niin mahdottomalta saada toimimaan pienessä roskiskaapissa.

Mutta kaksi viikkoa sitten tyhjäsin (ystävän avustuksella!) kaapin purkeista ja pahveista ja panttipulloista. Päätin alkaa jämptiksi niiden kanssa: vien ne kierrätyspisteisiin (tai pullonpalautukseen) ennen kuin niitä on kaapin täydeltä. Roskiskaapissamme oli valmiiksi kiskoilla ne perinteiset kaksi harmaata ämpäriä. Ostin lisäksi biojätettä varten kolmelitraisen kannellisen ämpärin (se on osoittautunut sopivan kokoiseksi). Tulostin lajitteluohjeet ja liistrasin ne kaapin oveen.

Kahden viikon kokemuksen jälkeen (kahden hengen talous, ei lapsia):

- Sekajäteämpäri ei ole vieläkään tullut täyteen.

- Energiajätteen olen tyhjentänyt vasta neljä kertaa.

- Biojäteastia tulee täyteen 1 - 3 päivässä (riippuen siitä, mitä on tullut syötyä).

- Pahvit olen vienyt nelisen kertaa.

- Metallit ja lasit ja pullot kertyvät hitaasti. Mutta valitettavasti myös salakavalasti. Niistä tulee akilleenkantapääni, jos en ole tarkkana. Joka tapauksessa niitä on vielä olemattoman vähän.

→ Kaappi on pysynyt tyhjänä ja roskiskäyntejä ei ole ainakaan yhtään enempää kuin ennen. Ja minä kun luulin, että lajittelussa menee ikä ja terveys. 

Soranajo

Maailmassa on yksi erityinen varoituskyltti. Sen lisäkilvessä lukee Soranajo. Koko lapsuuteni minua kiehtoi sanan eksoottisuus, ja monesti kysyin äidiltä ja isältä, että mitä se tarkoittaa. He kärsivällisesti selittivät, vaikka ihan turhaan. Omituista etten tajunnut. (Se kertoo painetun sanan voimasta?) Molemmin puolin  tietä oli isot soraläjät ja sorakuopat, ja siitä ajoi usein kuorma-autoja soralastissa. Tietenkin ymmärsin sen, mitä siinä tapahtuu. Mutta en ymmärtänyt, miksi kyltissä lukee Soranajo. Äiti ja isä selittivät ympärillä olevaa toimintaa. Mutta miten se liittyi kylttiin? 

Sitten joskus ehkä 14-vuotiaana, kun olin jo aikapäiviä sitten lakannut kyselemästä ja varmaan lukemastakin kylttiä, taas kerran ohimennessämme luin sen. Soranajo. Ja ymmärsin. Pienenä luin (ja jäin jumiin lukutapaan) sanan yhtenä sanana, en yhdyssanana, ja sananpaino meni pääni sisällä sora-najo. Siis siten, että se tuntui meksikolaiselta autiomaan nimeltä tai japanin kieleltä. 

Olin pettynyt. Mutta nykyäänkin vielä melkein aina saan lämpimän ailahduksen, kun ajan kyltin ohi. Se on muistuma eksotiikasta.

Murhanhimoisia rouvia ja suomennoksen merkitys

Olen lukenut viimeisen parin viikon aikana dekkareita. Vahingossa keksin teeman, että luen naiskirjailijoiden dekkariklassikkoja. Hain kirjastosta Agatha Christietä, P. D. Jamesia ja  Dorothy Sayersia. Valitsin kultakin läpimurtoteoksia tai kultakautta ja olen viihtynyt.

Christie ja James olivat ennestään tuttuja (mutta yli 10 vuoden takaa). Agatha Christietä lukiessani tunsin nostalgiaa. Ja nautin kirjojen pelkistetystä selkeydestä. P. D. Jamesin kanssa ei ollut nostalginen olo, mutta koin aikani kuluvan rattoisasti. Tykkäsin, mutta minua pisti vähän silmään kirjoihin ympätty seksuaalisuus. Sanon ympätty, koska minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että se oli ympättyä. Päälleliimattua. Sellaista, että kirjailijan päässä on liikkunut, että koska kirjan henkilöt ovat 1960-luvun kaksikymppisiä opiskelijoita, pitää olla radikaali ja pistetäänpä tähän nyt vähän jotakin mehukasta. Voi kuitenkin olla, että näkemykseni perustuu viktoriaaniseen häveliäisyyteeni.

Sayers oli minulle uusi tuttavuus. Valitsin häneltä kirjastossa yhden teoksen, Juhlaillan (vuodelta 1935). Ajattelin, että lukaistaan tämä pääteos, ja siinä se. No, Juhlailta oli vallan koukuttava teos. Ja Sayersin luoma hahmo Peter Wimsey samoin. Kuten myös kirjan päähenkilö Harriet Vane. 

Piti siis hakea kirjastosta lisää Sayersia. Lainasin ensimmäisen opuksen, jossa Wimsey esiintyy (Kuka ja mistä?), ja loput kolme, joissa on sekä Harriet Vane että Peter Wimsey.

Toiseksi ja kolmanneksi lukemani Sayers-kirjat (Kuka ja mistä? sekä Myrkkyä) olivat hyviä nekin, mutta joku mättäsi. Jos olisin aloittanut Sayersiin tutustumiseni jommastakummasta, olisi lukemiseni saattanut jäädä yhteen kirjaan. Mutta koska pohjilla oli säkenöivä Juhlailta, asenteeni oli sellainen, että jatketaan. 

Nyt luen neljättä Sayersiani. Ja se (Kas tässä teille ruumis) on taas suorastaan hykerryttävä: dialogi ja kaikki kuvaus soljuu, olen nauranut monesti ääneen, olen osannut arvata tekstin seasta kirjallisuusviittauksia (joita taatusti on kahdessa edellisessäkin kirjassa, mutta niitä oli vaikeampi bongata niistä) ja nauttinut oivista ilmaisuista ja ajatustiivistymistä. 

Luettuani sata sivua hoksasin katsoa suomentajan. Kahdessa edellisessä katsoin heti aluksi (yleensä aina katson, ja monet kirjat valitsen suomentajan perusteella), enkä tunnistanut kääntäjien nimiä, ja Kas tässä teille ruumista (Kas tässä teille ruumis on hankala taivutettava - harvemmassa kirjannimessä nimen luonteen vuoksi partitiivi on yhtä häiritsevä) aloittaessani oletin, että tämä on jommankumman edellisen kääntäjän. Nyt kuitenkin sadan sivun kohdalla alkoi nakuttaa, että tämä ei täsmää. Että joko Sayers on kehittynyt kirjailijana parissa vuodessa suunnattomasti (mikä olisi mahdollista, mutta tässä mittakaavassa hämmentävää) tai suomentaja on eri. Niinpä tarkistin asian. Ja kukas muukaan siellä etusivulla paistatteli kuin Kersti Juva! Voi hyvä tavaton, rakastan Kersti Juvaa! Sitten huomasin, että hän oli suomentanut myös Juhlaillan. 

Kiinnostavin suomennoksien vertailukohta tässä tapauksessa on kirjallisuuviittaukset. Juhlailta on yhtä intertekstuaalisuutta. Kuka ja mistä? ja Myrkkyä -teoksia lukiessani aavistin, että näissäkin lainaillaan yhtä ja toista. Mutta tämä Kas tässä teille ruumis tuntuu jälleen olevan pullollaan intertekstuaalisuutta. Aina en todellakaan tiedä, mihin viitataan/mitä lainataan, mutta kummallista on, että tiedän että viitataan/lainataan. Vaikka siis mitään sitaatteja, kursiivia tai viitemerkintöjä ei ole. Siinä taas todistus, että kääntäjällä on väliä.  Juva osaa tuoda tekstistä intertestuaalisuuden jollekin eri vivahdetasolle, niin että lukija tajuaa, että menossa on viittaus (tai lainaus).

Mitä tästä opimme? Jos en olisi ensin lukenut Juvan suomentamaa teosta, olisi minulta saattanut jäädä koko Sayersin hienostunut murhatuotanto tutustumatta! Tämä on erinomaisen konkreettinen esimerkki, että käännöksellä on merkitystä ja että kääntäjissä on eroa. Ja että kun hehkutamme jonkun kirjailijan vivahteikasta kieltä, tulisi meidän hoksata kumartaa myös kääntäjän puoleen (mikäli kirja on käännöskirjallisuutta, tietenkin).

Onneksi tuo yksi Sayers-nide, joka vielä odottaa lukemistaan, on Juvan suomentama myös. Eläköön!

Epätarkkuutta

Olen ainakin kerran ennen esitellyt täällä epätarkkuusilmiötä. Nyt ilmiö jotenkin tuntuu taas ajankohtaiselta. Viime aikoina tavattoman usein olen kesken mennäviipottamiseni saanut kokea kiintoisia pysähtymisen hetkiä. Yksikään niistä ei ole samanveroinen ikimuistoisen hetkeni vessan lämpöpatterin kanssa, mutta pysähtymisen hetkiä kuitenkin on tapahtunut. 

Vessan lämpöpatterin kohtasin noin 10 vuotta sitten. Pesin lattiaa vessanpöntön ja seinän välistä, ja koska olen lyhyt henkilö (siten myös lyhytraajainen), jouduin änkeämään itseäni pöntön ja seinän väliin. Näin jälkikäteen en osaa ymmärtää, miksi se oli niin välttämätöntä, mutta sinnepä itseni tuuppasin. Ja kun pääni saavutti määrätyn pisteen, solahti korvannipukkani sähkölämpöpatterin terävän reunan taakse patterin päädyssä. Siinä sitä oltiin. Päätä ei saanut enää eteenpän, jotta korva vapautuisi, koska otsa oli kiinni seinässä. Päätä ei saanut sivulle, koska pönttö nuoli toista korvaa. Yritin vetää päätä takaisin, mutta patterinreuna korvan takana tuntui leikkaavan korvan irti siinä liikkeessä. Siinä oli varsin eeppinen pysähtymisen hetki elämässäni. Kontillani (puhtaan) vessanpöntön vieressä, korva patterin takana. En varsinaisesti nähnyt elämäni kulkevan filminä silmien edessä, muttei paljoa puuttunut. Pois pääsin, kun järkeilin, että ei korva mihinkään irtoa. Kiskaisin pääni takaisin.

Todellisuudessa en varmaan ollut asennossa montaakaan sekuntia, mutta tilanteen arvaamaton luonne synnytti tilanteen ympärille ikään kuin ajallisen tyhjiön. Nyt sitten, kuten alussa sanoin, olen kokenut viime aikoina vastaavia pysähtymisen hetkiä. Kylläkin laadultaan paljon tavanomaisempia.

Asian ydin lienee, että liikun yleensä nopeasti. Esimerkiksi ruokakaupan hedelmäosaston hedelmien luonnetta ja käyttötarkoituksia esittelevän kansion metalliteline ei olisi aiheuttanut lonkkani seudulle mahtamaa mustelmaa, mikäli sivuttainen kävelyliikkeeni keskustellessani veljeni kanssa ei olisi ollut niin ripeä. Mutta minkäs mahdat, jos on innoissaan ja lisäksi vielä vähän kiireessä, liikeradat ovat yleensä reippaita. (Kummallista silti, ettei veljeni ikinä törmää mihinkään, vaikka olisi miten innoissaan ja kiireessä.)

Aina liikkeen rajuudelle ei ole selitystä. Ei ole mitään syytä, miksi ihmisen pitäisi nousta pöydästä ja istuutua pöytään sellaisella liikkeen paatoksella kuin minä istun ja nousen. Jos tekisin liikkeen elegantin hienostoladyn tyylillä, en luultavasti survaisisi niin usein polveani, nilkkaani, reittäni, jalkapöytääni, kyynerpäätäni, olkavarttani (!) tai rannettani johonkin käsillä olevaan huonekaluun (joita kyseisessä tilanteessa on läsnä aina vähintään kaksi).

Imuroidessa liikkeet ovat tietysti  aina rajut, koska ihminen on silloin hermona. (Ainakin minä.) Siksipä imurinletkun vetäminen varresta irti tapahtuu tietenkin voimalla. Siksi tietysti vetävä käsi voi kolautaa omaan leukaan, tai sitten metallivartta pitävä käsi voi kiskaisuvoiman jälkimainingeissa huitaista imurin metallivarren omaan päähän.

Takahampaita langatessa niin ikään ovat liikkeet vääjäämättä voimakkaat, ainakin siinä tilanteessa, kun yrittää kiskoa hampaiden väliin jumittunutta vempainta irti. Kun vempain sitten irtoaa, sen liikerata on voimakas. Siinä voi käydä niin, että vempain raapii huulen auki. Mutta tavallinen hammaslanka ei ole sen vaarattomampi. Sitä irroittaessaan voi onnistua survomaan huulen hampaita vasten rikki.

Tiukkaa kantta irroittaessaan voi mäjäyttää kämmenselällään leuan kiinni ja jättää kielen hampaiden väliin.

Kyllähän näitä riittää.

Sitten on sitä toista sorttia. Kun esimerkiksi siirtää huonekalua ja aiheuttaa dominoilmiön. Esimerkiksi nyt vaikka vetää samalla mukana köynnöskasvin ikkunalaudalta.

Yhteistä kaikille edellisille on, että kun tilanne on päällä, tietää jo seuraukset, aika pysähtyy, mutta mitään ei voi enää tehdä. Tänään aika on pysähtynyt jo kolme kertaa, jonka vuoksi tulin ajatelleeksi asiaa laajemmin. Havaitsin, että periaatteessa tämän kesän täytyy olla minulle pidempi kuin aiemmat, koska aika on itse asiassa jatkuvasti pysähdyksissä. Elän vähän niinkuin paussilla.

Vaikeaa!

Aargh!!! Minulla on IHAN liikaa kivoja kankaita! Piti tehdä mukamas lonkalta ja siinä sivussa nukenhame (mitä muutakaan). Ajattelin rakentaa sen tyllin ympärille. Onneksi oli sentään sen verran ajatusta. Sen jälkeen mietinkin kolme vuorokautta hameen muita kankaita. Lopulta karsin kangasvaihtoehdot kahdeksaan. Kohta kuitenkin ne kahdeksan kangasta vaihtuivatkin kolmeksitoista muuksi kankaaksi. Ja niin edelleen.

Ongelmallista on aina, että moni yhdistelmä on tosi kiva tai hauska tai nätti tai romanttinen tai kontrastinen, ja sitten syntyy ajatuksia, että niin, näistä tulis kanssa kiva ihan oma mekkonsa. Sitten ei osaa päättää ja sitten sitä vain jumittaa, koska pitää hylätä potentiaalisia täydellisiä vaihtoehtoja. Semmoista se on monessa muussakin asiassa kuin ompelemisessa. (Alan näköjään tehdä ompelemisesta jotakin elämän metaforaa.)

Nytkin potentiaalinen täydellinen vaihtoehto jäi leijumaan ilmaan. Se oli joku muu kuin tämä:

Hauska hame tuli, mutta värit eivät menneet ihan nappiin. Kangasratkaisut toimivat siihen asti kunnes ompelin hihat. Niiden  kangas osoittautui valjuksi valinnaksi. Lopuksi valitsin vyökankaan, ja se onneksi parantaa hihojen asemaa.

Ompelemisen ilot

1) Suunnittelu on kivaa.

2) Suunnitelman muuttaminen lennosta on kivaa.

3) Kankaan silittäminen leikkaamista varten on kivaa: ilmassa väreilee jännitys.

4) Rypytystikkauksen ompeleminen on kivaa. On kuin kuuluisi johonkin salakerhoon, jonka jäsenille kuuluu salaista tietoa.

5) Rypytysompeleen kiristäminen on kivaa. Aina yhtä jännää.

6) Koristevekkien silittäminen ja ompeleminen on kivaa. On kuin olisi oikea ompelija.

7) Lopputuloksen silittäminen on kivaa.

8) Kaikki on vain niin kivaa, niin kauan kun muistaa syödä, käydä vessassa ja ottaa lunkisti. (Sama pätee loppujen lopuksi tosi moneen muuhunkin asiaan elämässä.)

Söpöysvaroitus

Huom! Varoitus! Tähkäpää ja kokoessu on yhdistelmä, jonka söpöys saattaa aiheuttaa herkemmille yksilöille hyperventilaatiota.

Halusin ommella koulupuvun, ja Tähkäpää oli sitä varten hyvä nukke. Se on niin kiltin ja vähän orvon näköinen typykkä, että vanhanaikainen sisäoppilaitosasu sopii sille kuin... ömmm... kuin ruohonleikkuu pitkälle nurmikolle. (Minun pitäisi leikata nurmikko, mutta koska olen nyt kipeä ja kävely postilaatikollekin uuvuttaa, on turha kuvitella lykkivänsä leikkuria.)

Kangas on erittäin ohutta hivenen joustavaa puuvillaa (eli jotakin keinokuitua siinä on jokunen prosentti; olen heittänyt lapun menemään, joten en tiedä sanoa tarkemmin), jonka vuoksi sitä on unelmanhelppo käsitellä. Olen melkoisen iloinen miehustasta ja hihoista.

Essu on batistia. Mietin siihen pitsejä ja frilloja, mutta niistä tuli vain sisäkkönäköä. Yksinkertainen on parasta.

Asioita pääkaupungissa

Orava istuu aidalla ja pesee itseään hartaasti. En ole ennen nähnyt oravan pesevän itseään. Se on ihan kuin kissa, paitsi kun se pesee häntäänsä, se näyttää siltä kuin se pussailisi sitä. 

Nyt orava hyppäsi aidalta oksalle jatkamaan työtään. Ja sieltä toiselle oksalle. Se pesee edelleen hartaasti, mutta se ei näköjään osaa pysyä paikallaa. Eikä se myöskään osaa luopua hännästään. Aina kun se irrottaa siitä, se kaappaa sen takaisin kuin oman armaan, joka pitää hyvästellä juna-asemalla. 

Kiva olla taas kotona katsomassa oravia. Oli myös kiva olla Suomenlinnassa katsomassa lokkeja ja meriharakkaa. Mutta siellä ei päässyt suojaan aurinkoa ja hellettä. Helle on kiva juttu noin kolme (3) minuuttia. Kolmessa minuutissa ehtii kyllin ihastella, miten on eksoottisen valoisaa ja miten värit ovat hehkuvat tai puhki kuluneet tai utuiset ja varjot ovat hienoja ja aamu autereinen tai ilta leppeä ja kaikki kuin ulkomailla olisi. Sitten onkin hellettä ollut jo tarpeeksi. Loput kaikki on ylimääräistä. Minusta.

Suomenlinnassa hellettä oli yli kolme minuuttia. Se on syy sille, että piirustuskurssi ei ollut viikon antoisin juttu. Antoisampaa oli aamuiset matkat Suomenlinnaan, kun helle ei  vielä ollut ehtinyt nuuduttaa, ja istumiset rantakallioilla ja lokkien kanssa keskusteleminen. Lokkien kanssa on helppo keskustella pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Mutta piirräpäs pehmennein aivoin ja turvonnein nivelin. Ei suju.

Niinpä Helsinki-viikostani jäi mieleeni piirustamisen sijaan:

- Meri.

- Japanilainen pikkupoika, joka laski keltaisella muovipussilla Suomenlinnan vallituksia pitkin alas. Pojan isä kuvasi videokameralla ja oli tohkeissaan. Pojan äiti ei kuvannut. Pojan äiti oli väsyneen näköinen.

- Hollantilainen auto, jonka näin bussin ikkunasta Sörnäisissä. Sen perään oli kiinnitetty kaksi polkupyörää ja takapenkki oli täynnä matkalaukkuja ja tavaraa. Edessä nainen luki karttaa oliivinvärinen kalastajanhattu päässään. Mietin, ovatkohan he ajaneet Norjan läpi Lappiin ja tulleet Suomen kautta takaisin etelämmäs. Olivatkohan he vasta saapuneet Helsinkiin ja olivat nyt läpikulkumatkalla satamaan. Vai olivatkohan he tutustuneet jo kaupunkiin. Tai aikeissa tutustua. Olisi pitänyt kirjoittaa lappuun KÄYKÄÄ SUOMENLINNASSA ja näyttää sitä niille bussin ikkunasta. Varmuuden vuoksi.

- Japanilainen vanha herra, joka seisoi kauppatorilla marjakojun edessä valokuvattavana. Miehellä oli kaksi kameralaukkua ja hän näytti onnelliselta. 

- Meriharakka ja hänen rouvansa. Heillä oli pitkät punaiset jalat ja he olivat läpeensä meriharakoita.

- Bussin ikkunasta näkemäni punainen auto, jonka takaikkunan väliin oli levitetty aurinkosuojaksi vauvan rätti. Näin lapsen pienet varpaat ja turvaistuimen tyynyä. Tunsin hyvää mieltä, että lapselle oli laitettu aurinkosuoja. Katsoin etupenkille nähdäkseni huolehtivat vanhemmat. Isä oli tatuoitu ja pitkäpartainen hevari-viikinki ja äiti oli siro lävistelty nainen (äidit yleensä ovat naisia). Isä käytti punaiset liikennevalot pelleilyyn takapenkille. Hän kääntyi kerta toisensa perään hassu ilme naamallaan takapenkkiä päin ja pikkuiset varpaat kipristelivät ilosta. Se oli auto täynnä iloa. 

- Kolme pikkupoikaa, jotka istuivat bussissa yhdellä penkillä ja jotka innostuivat jokaisesta näkemästään autosta. Vau mikä Audi! Vautsi mikä Mersu! Vautsi mikä Volkkari! Vau mikä Fiat! Vau mikä BMW! Yksi pojista luuli jokaista autoa Alfa Romeoksi. 

- Lokki, joka kuunteli monologiani 15 minuuttia.

- Bussin ikkunasta näkemäni keltainen Porsche, jota ajoi nuori mies ja jonka takaikkunalla hääri chihuahua. Rajoittuneessa ja stereotypioiden täyttämässä mielessäni ajattelin, että siinä on statussymboli, jonka takaikkunalla on toinen statussymboli, joka ei käyttäydy kuin statussymboli. Seuraavat kilometrit mietin kuumeisesti, mitä ajatukseni kertovat minusta.

- Poika, joka kääntyi kiittämään. Hän oli eksynyt Suomenlinnassa ja pyysi minua saattamaan hänet ravintolaan. Hänellä oli taskulamppu mukanaan ja hän oli siitä ylpeä. Kun lähestyimme määränpäätä, poika lähti juoksemaan kohti ravintolaa ja huusi olkansa yli, että hän osaa tästä jo. Hetken kuluttua poika kuitenkin kääntyi takaisin ja juoksi luokseni ja sanoi kiitos, jonka jälkeen hän jatkoi juoksuaan ravintolaan.

Meridan empiremekko

(Jo viides täydellisesti keitetty kananmuna viikon sisään.)

Ystäväni puki Irlannissa Meridansa empiresti. Ja kävimme yhdessä irlantilaisessa kartanossa. Molemmista syistä tuli tarve vaatettaa Merida irlantilaiseksi 1800-luvun alun herraskartanon tytöksi. Hattua ja kenkiä (ja sukkia) vielä vailla:

Arvattavasti alushame.

Pöksyt ja valehihat ja tietysti mekko. Seuraavaan mekkoon teen kevyesti rypytetyn miehustan (jos osaan).

Huivi yrittää lisätä empirevaikutelmaa.

Maailmanomistaja!

Hän tykkää pöksyistään.

Sammakkopuku ja kesätoppi (talvitoppeja ei liene edes olemassa)

Tästä on hyvää vauhtia tulossa Disney Anomators -blogi. En näyttäisi kirjoittaneeni muusta sitten toukokuun. Voisin tasapainon vuoksi tiivistää viimeiset kolmisen kuukautta seuraavasti (todistaakseni, etten elä ainoastaan Animators-nukeista): olen käynyt Irlannissa, juottanut oravaa ja keittänyt neljänä perättäisenä päivänä täydellisen kananmunan.

Tässä seuraavassa kuvassa syntymässä säikähtäneellä Tähkäpäällä on päällään uusi toppi. Ruususella on uusi hame:

Ja sitten sammakkopuku. On muuten viimeinen kerta kun ompelen plyysiä. (Tai juu, käytän kankaan vielä loppuun kyllä, sitä on yhden mekon verran. Mutta uutta en osta, ikinä.) Ajattelin tuohon haalariin aluksi taskuja, mutta ne eivät sopineet (purin pois). Sitten mietin sammakkokuvaa rintaan. En löytänyt sellaista nappikaupoista enkä jaksa applikoida. Sitten mietin silmiä huppuun, mutta lopulta päätin antaa sen olla yksinkertaisesti vain näin, ja puvun sammakkouden ydin on siis pelkästään väri ja sanat:

Irlannintuliaisia

Dublinin Disney Storesta...

Kaksi uutta nukkea tarvitsisi oikeastaan kootut selitykset. Mutta antaa olla. Minulla oli tosi pätevät syyt! Tähkäpään päällä on Meridan kengät ja sukkikset sekä Irannissa ompelemani mekko. 

Nukkejen lisäksi käteen jäi jälleen Kilcullenin Cottowood Treestä suloisia kankaita. Nyt vain seitsemää laatua :-D Mutta ihan pieniä paloja vain (pääasiassa ns. fat quartereita, eli neliöitä, joiden koon määrittee se, että yksi sivu on puolet pakan leveydestä; sopiva koko tilkkutyövarastokankaille). Kahta kangasta ostin enemmän (niiden kulmat näkyvät kuvan etuvasemmalla).

Kotona tietysti ensimmäisenä piti taas viikata kankaat ja järjestellä ne väreittäin ja tyyleittäin (ja ostopaikoittain) ja  hypistellä ja ihailla ja suunnitella. Nyt käsityökankaita on kertynyt justiinsa niin paljon, että niitä malttaa käyttää siekailematta! Ja niin kauan kuin ne mahtuvat yhdelle hyllylle (täyttävät vasta puolet), ei ole homma riistäytynyt käsistä...

Puuvillavarastoni on todistettavasti vielä maltillinen. Kirkasvärinen pino keskellä on kaikki Irlannista kolmena kesänä tuotuja. Oikeanpuoleinen pino on kertymää suomalaisista kangaskaupoista. Etuoikealla on Tilda-pino ja vasen matala pino on nukkeotitilkkutäkki- ja Hitty-hamemateriaalia (pieniä palasia). Victorinoxiani säilytän aina arvokkaassa  paikassa (ei pääse hukkumaan).

Ei mitään oikeastaan. Paitsi oikeastaan kyllä joo, eli päinvastoin kumminkin.

Inhoan otsikointia.

En ole taas toviin kirjoitellut tänne mitään. En ole keksinyt mitään kirjoitettavaa (kun en ole edes ommellut mitään). Jotenkin mitä enempi istuu ja miettii ja ajattelee, sitä vähemmän on mitään mielekästä sanottavaa (siihen nähden olen tosin pommittanut aika rajusti ystäviäni sähköposteilla)(ihmisparat). Paitsi kananmunista. Niistä minulla on omasta mielestäni vaikka miten paljon mielekästä sanottavaa, ja tässäpä ovat viimepäivät kuluneet kirjoittamalla niistä (olisi kiva keksiä nyt joku uusi mielekäs miettimisen kohde, kun kananmunat on aika hyvin käsitelty).

Ennen kuin poistun takaisin istumaan ja miettimään taas pariksi viikoksi ainakin, lisään tähän pari kuvaa. Ensimmäinen  on juhannusehtoona otettu. Siinä minun Ruusunen-nukkeni on henkisenä tukena siskoni Tähkäpää-nukelle. Nukkejen mekot ovat siskoni ompelemat.

Ja tässä jälkimmäisessä kuvassa on maailman suloisin ja ihanin lahja. (Mitenkään vähättelemättä mitään muita lahjoja, mitä kukaan on koskaan kenellekään antanut.) Ystäväni Irlannissa ompeli minulle ja miehelleni 10-vuotishääpäivälahjaksi parivuoteen tilkkutäkin! Hain sen tänään postista hellettä uhmaten. Täkki on ihan älyttömän onnellinen ja aurinkoinen ja  iloinen ja hassu ja värikäs, justiinsa sellainen, jollaisesta minä ja mieheni pidämme.Tässä siitä kulma:

Ruususen prinsessamekko, yöpaita ja muita vermeitä.

On niin kova helle menossa, että Ruusunen tarvitsi pikkarit, että se voi hillua mahdollisimman vähissä vaatteissa:

Ja sitten se tarvitsi tietenkin hellemekon. Tämä on jokseenkin futuristista avaruustyyliä:

Ja yöpaita on puuttunut. Enää ei puutu. Sen tein kirpparilta ostamastani bodysta, josta ei jäänyt palaakaan yli. Body oli hyväkuntoinen, mutta mukavasti kuitenkin kulunut. Siitä tuli selvästi suosikkiyöpaita, se näyttää runsaasti nukutulta:

Tämä ei toimi hellesäällä, mutta onpahan odottamassa viileämpiä ilmoja. Ja pitää illalla hyttyset loitolla. (Farkut ovat siskon vanhoista lempufarkuista, paita on siskon vanhasta paidasta. Farkkujen lahkeissa on kuminauhat, vyötäröllä limenvihreä resori.)

Ja sitten Ruususen uusi lempimekko, koska siinä on edessä nuo läppähärpäkkeet. Prinsessamekkohan ei ole prinsessamekko ilman niitä läppiä. (Mies kutsui niitä perhosensiiviksi, mikä on minusta kaunis ilmaisu.)

Lisää söpöjä nukenvaatteita. (Haalarit ja synttärimekko.)

Haalareista muodostui pakkomielle puolessa minuutissa, kun pikkusisko lahjoitti kevyesti rei'itetyn ja mustikoittuneen raitapaitansa nukkenvaatetustaiteen hyväksi. Ajatuksenani oli pirtsakat haalarit kera madonvihreiden resorien. Vakoilin mallia Mekkotehdas-blogista, tein kaavat, ompelin, menin nukkumaan ja aamulla heräsin ajatuksissani heti reissu kaupunkiin hakemaan madonvihreää resoria ja vetskaria. Mutta kangaskauppa ei tarjonnutkaan madonvihreää resoria. Piti tyytyä pliisuun vaaleanpunaiseen. Nappikauppa onneksi sentään tarjosi toivotun vetskarin, ja lisäksi sieltä löytyi resoritappion lohdutuksesi kiva silitettävä pöllökuva.

Mieheni totesi, että Ruusunen on ilmiselvä kofeiiniaddikti, että sen näkee maanisista silmistä ja siitä, että se tunkee samaan kuvaan kahvimyllyn kanssa.

Halusin hupun, jonka voi vetää aivan silmille saakka, jos esimerkiksi iskee vaikka ujostus.

Ja koska Ruususen pää on tosi iso...

... pitää hupunkin olla tosi iso.

Punavalkoisesta pallokankaasta mietin mekkoa muutaman päivän ajan, kun sitten keksin, että kangas toimii parhaiten rypytetyllä mallilla ja että kyseisen mallin puuhaan kasaan soveltamalla tudoraluspaitamallia (eli hihat ja etukappale ja takakappale liitetään kainalokulmista viistolla saumanpätkällä yhteen, sitten tehdään kaula-aukkoon ja hihoihin nauhakujat, sitten ommellaan sivut kiinni ja tehdään nauhakuja vyötärölle, paitsi että tudorpaidoissa ei ole nauhakujaa vyötäröllä, ja lopuksi syötetään kujiin hermot piukalla kuminauhaa).

Ollaan lähdössä kesäisille teekutsuille.

Hän on paketoinut itsensä.

Seuraavaksi Ruusunen tarvitsee alushameen ja kunnon pikkarit. Mutta sitäkin enemmän pikkusiskoni tarvitsee tyllialushametta juhliin, joten Ruusunen joutunee odottamaan. (Ellen valvo.)