lauantai 23. maaliskuuta 2013

Heubachin Mirja-nukke


Hän  tuli nyt sitten valmiiksi. Hän on pikkuisen uppiniskainen ja hemmoteltu, mutta kuitenkin ehdottomasti kehityskelpoisen luonteinen. Nukke on saksalaista mallia, jonka vuoksi ajattelen, että sen täytyy olla kotoisin saksankielisestä maasta. Hän on nyt noin 12-vuotias, ja vuosi on noin 1900. Jonka vuoksi päätin, että tyttö on sveitsiläinen, ettei hänen puolisonsa ja veljensä kuole 1. maailmansodassa. Mutta hänen sukunsa ei ole pankkiirisuku, ettei tarvitse kenenkään nyt alkaa kysellä, miten puhtaat jauhot suvulla nykyisin on pussissa. Sovitaan, että hänen isänsä on kelloseppä. Ja hyvä kelloseppä onkin. Tekee hienoja tourbilloneja.

Hame ilman mitään lisähärpäkkeitä. Se on muuten ihan kurjannäköinen valkoisten sukkien ja vaaleiden kenkien kanssa!
Neiti on lähdössä ulkoilemaan. Hatun kiinnitysnauhat ovat piilossa hatun alla.
Kengät eivät ole täydelliset, mutta kivat niistä tuli.
Silkki loppui kesken, joten hatun ja hameen ruusukkeet jäivät pieniksi. Onneksi alusta alkaen mittailin kangasta todella huolella, muuten olisi nukke jäänyt hatutta. (Ja onneksi ostin kangasta 15 cm enemmän kuin myyjä ehdotti!)
Hatun nurja puoli.
Hatun vuori.
Ei se tästä hyvin näy, mutta aluspöksyjen vaaleanpunaiset nauhat ja pitsit ovat melko söpöt mustien sukkien kanssa.


Kotka ei osaa kääntää päätään ja kauhukypärän rakenne on edelleen hakusessa

Veljeni opetti minulle eilen joitakin liikkeitä, joita hän on oppinut taijin alkulämmittelyssä. Oli kivaa. Tunsin, miten olkapäiden, ranteiden ja sormien hermoradat kiittivät. Vaikken osannutkaan olla kuin lentävä kotka, joka kääntää päätään (kaukana lentämisestä, enkä edes muistanut kääntää päätäni). Saati sitten että pehmeästi putoava kukka. Justiinsa. Muka. Enemmänkin katolle kopsahtava käpy. Silti oli kivaa väsyä ja olla kuumissaan.

Nyt ei ole yhtään kivaa. Reidet ovat niin kipeät, että saman kiputason olisin saanut varmaan kiipeämällä Kilimanjarolle. Karseaa.

Seuraavalla kirjoittamiskurssikerralla teemana on dialogi. Olen tänään kaivellut kirjallisuudesta erilaisia dialogeja. Ihan puhdasta näytelmällistä dialogia ja sitten sellaista, jossa on johtolauseita ja kuvausta mukana. Bonuksena chatti-dialogia Pelevinin Kauhukypärästä. Ajan hermoilla pitää olla, nähkääs.

Samalla tuli sitten alettua lukea Kauhukypärää taas. Se on vallan mainio kirja, ja sen ymmärtämistä auttaa vähän (huom, vähän), että tutustuin viime lukemiskerran yhteydessä vähän kreikkalaiseen tarustoon (huom, vähän). Vieläkään en kuitenkaan saa otetta, millainen itse kauhukypärä on. Vai mitä sanotte tästä, visualisoituuko? (Suomennos Arja Pikkupeuran.)

Ariadne
Muistan, että kauhukypärä muodostui muutamista pääosista ja lukuisista apuosista. Osilla oli oudot nimet: frontaalihaavi, nyt-siivilä, labyrinttiseparaattori, runsaudensarvet, Tarkovskin peili ja niin edelleen. Kaikkein suurin osa oli nyt-siivilä ja frontaalihaavi. Se oli kaksiosainen ja sulautui ajoittain yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen ulompi osa, haavi, näytti reikäiseltä silmikolta, ja sisäosa, siivilä, jakoi kypärän ylä- ja alaosaan, niin että siihen ei olisi mahdollistunut työntämään pienintäkään päätä. Kääpiö sanoi, että nyt-siivilä erottaa menneen tulevasta, ja siksi se, mitä me kutsumme nykyhetkeksi, on juuri siinä. Siitä nimikin tulee. Menneisyys on kypärän yläosassa ja tulevaisuus alaosassa.

Monstradamus
Jotenkin epäloogista. Ehkä se oli päinvastoin?

Ariadne
Ei, tämän minä muistan ihan tarkkaan. - - - No niin, se [kääpiö] sanoi, sinun kasvoillesi lankeaa kesäpäivän lempeä hohde. Samaan tapaan frontaalihaavi lämpenee sille lankeavien vaikutteiden virrasta ja lämpö välittyy nyt-siivilään. Siivilä härmistää kypärän yläosassa sijaitsevan menneisyyden, joka muuntuu usvamaiseen olomuotoon ja kohoaa olosuhteiden paineen vaikutuksesta runsaudensarviin. Runsaudensarvet lähtevät otsasta, kiertävät kypärän sivuja myöten ja kietoutuvat yhdeksi niskapalmikoksi, joka laskeutuu kypärän alaosaan. Siellä, nyt-siivilän alla, on tulevaisuuden alue, jonne lasketaan niskapalmikossa syntyneet toivonkuplapäästöt. Nämä kupla kohoavat ylös ja puhkeavat nykyisyyden siivilään, mistä taas syntyy olosuhteiden paine, joka saa labyrinttiseparaattorin tuottamaan vaikutteiden virtaa. Vaikutteiden virta vuorostaan hajoaa frontaalihaaviin, lämmittää nyt-siivilää ja uusintaa syklin energian.  Se lämpö, jota kääpiö tarkoitti käyttäessään sanaa "lämmittää", ei ole sellaista kuin esimerkiksi tulen antama lämpö vaan pikemminkin sellaista kuin rakkauden lämpö. Se sanoi vain käyttävänsä minulle tuttua vertauskuvaa, että pystyisin kuvittelemaan prosessain. Myöskään vaikutteiden virta ei virtaa mihinkään, toivonkuplat eivät ole tarkkaan ottaen kuplia ja niin edelleen.

Monstradamus
No enpä voi kehua, että olisin käsittänyt kaiken.

No enpä minäkään. Varsinkaan, kun jotenkin olen päässyt ymmärrykseen, että kauhukypärä, johon ei mahdu päätä sisään, on Asteriskin päässä. Mutta luullakseni yritän ymmärtää liian konkreettisesti... (Pelevinillä on joku sähköinsinööritutkinto, josta se varmaankin saa etumatkaa noin häröjen mekaniikkojen keksimiseen.)


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kananmunista ja elämänsuunnasta

Alan päästä jyvälle kananmunien keittämisessä. Pienen ohutkuorisen munan keittoajan olen jo määritellyt. 5 min 50 sek, kiehuvaan veteen laitettuna. Munan pitää tanssia vedessä kuplien kanssa koko ajan, jos tanssi loppuu, muna on liian löysä ja siitä tulee mieleen tipuparka, joka ei koskaan syntynyt. Ison kovakuorisen munan keittoaika on nyt haussa. Se on 6 minuutin 40 sekunnin ja 7 minuutin välissä. Vielä riittää siis määriteltävää, sillä onhan kananmunia isojen ja pienien väliltäkin. Ihanteellista olisi, jos omistaisin suorakulmamitan, jolla voisin määritellä kananmunien korkeuden ja leveyden millilleen! Lisäksi tietysti pitäisi olla kotitalousvaaka. Itse asiassa ehkä pelkkä punnitseminen riitäisikin määrittelemään munan koon.

Ilokseni kananmunaprojektini hyödyttää myös ainakin 3 muuta ihmistä (heillä on siis sama keitetyn kananmunan rakenneideaali kuin minulla). Heitä voin sitten palvella aamiaiskananmunaa keittämällä, kun ovat käymässä (paitsi että mieheni ei ole vain käymässä).

Nyt on aika tasan viisi kuukautta siitä, kun lopetin koulussa. Aika kyllä tuntuu paljon lyhyemmältä. Ehkä siksi, että edelleen joka päivä huokaisen kiitollisena, että uskalsin tehdä sen ratkaisun, minkä tein. Oli kyllä niin oikea ratkaisu, että ihan ihmettelen. Nyt olen erittäin osa-aikaisessa työssä (mutta työssä kuitenkin, ja siitä on hyvä lähteä), ja ihmettelen sitäkin, miten antoisaa se on ja miten iloisena tulen sieltä kotiin. Pidän työväenopistolla kirjallisuus- ja kirjoittajaryhmää. On valtavan hienoa saada nähdä ihmisten kirjoittavan tekstejä ja sitten kuulla ne luettuna. Joka kerta se tuntuu yhtä suurelta ihmeeltä. Että tuossa noiden aivoissa tapahtuu asioita ja sitten paperille tulee sanoja ja ne sanat kertovat kirjoittajan persoonasta ja ne sanat ovat itseilmaisua ja kaunista ja hyvää. 

Kirjoittamiskurssilla ei elätä itseään, mutta kurssin merkitys onkin paljon suurempi kuin rahakysymys: Se on antanut minulle ensimmäisen työkokemuksen, joka tuntuu mielekkäältä. Ja on tavattoman eheyttävää, että työ voi tuntua mielekkäältä.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kokeiluhame, joka ei jäänyt pelkäksi kokeiluksi

Katselin kuvia netistä ja yhdestä nukkekirjasta ja yhdestä pukuhistoriallisia kaavoja sisältävästä kirjasta ja sitten tein omat kaavat silkkihametta varten. Fiksuna tyttönä kokeilin niitä kokeilukankaaseen, ja kiva tuuri oli, että nappasin ihan asiallisen kokeilukankaan (enkä esim. puhkikulunutta lakanaa vuodelta 1950) ja että ompelukoneessa oli valmiiksi valkoista lankaa eikä punaista. Kaavat tuntuvat toimivan, koska kokeiluversiostakin tuli niin kiva, että itse asiassa harmittaa, että helman käänne on vedetty valkoisella. Tarttee varmaan tehdä sille jotakin (siis helman valkoiselle langalle), koska tykästyin mekkoon paljon, kun osoittautui, että pitsin kera se on ihan oikea hame eikä kokeilu lainkaan.

Pitsit on vasta nuppareilla kiinni. Ruusuun täytyy tehdä vielä vihreät satiinilehdet. Ja vekit silittää uusiksi ja ommella niihin tukiommel piiloon.
Melkein samanlainen kuva. Varmaankin uskallan tehdä silkistä ihan saman mallisen hameen. Mekon linja on kuitenkin kiva ja se istuu ihan mukavasti, vaikka se on ehkä hipun verran iso lanteilta (ei välttämättä näy kuvassa).
Takaakin toimii.
Kainalokiilat toimivat ihan ok.
Tämä on tässä, koska kengissä ja housuissa oleva vaaleanpunainen ovat yhtäkkiä  vallan kivat ja melkein merkitykselliset, kun mekossa on vaaleanpunainen ruusu.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Uuden nuken alusvaatteet

Uusi nukke alkaa näyttää nukelta! Mutta voi, sillä on vakavia leikkauksia edessä! Sille joudutaan tekemään vielä kallonsiirto, koska peukalomurtumaan ainoa hoitokeino on koko käden amputaatio ja implantin asentaminen. Lisäksi poloisen pitää kestää vielä hiustenistutusoperaatio sekä olkapäiden täyteläistäminen, joka tapahtuu nukkemaailman botoxilla, vanulla. Mutta nyt sillä on kuitenkin hyvä hetki. Se nauttii elostaan kirjahyllystä evakossa olevien kirjojen keskellä ja etenkin siitä, että se on päässyt kohoamaan alennustilastaan, jonka muodosti naurettavat kuplamuovisuojat käsissä ja punainen rahvaan huopahilkka päässä. (Valitettavasti keksin kuplamuovisuojat käsiin vasta peukalomurtuman jälkeen.)

Alushameen hihansuihin ja kaula-aukkoon voisi ehkä laittaa vielä kapeaa pitsiä tai sitten nauhaa.
Kengät ovat toiselta Sveitsin-nukeltani lainassa. Sukat ompelin itse lapsuudenaikaisista prinsessasormikkaistani, jotka löytyivät viikonloppuna siskon vintiltä. Koska sormikaspitsi on joustamatonta, krympyt nilkoissa on vain hyväksyttävä.

Seuraavaksi olisikin sitten sinisen silkkihameen ompelemisen vuoro. En osaa millään päättää mallia, mutta alaslaskettu vyötärö siihen tulee ja pitsiä ja valkoista satiininauhaa ja ruusuke lanteille. Mutta puhvihihat vai suorat hihat? Rypytetty vai sileä miehusta? Runsas helma vai linjakas A-malli?




torstai 7. maaliskuuta 2013

Uusi nukke

Olen taas Martta-nukkekurssilla, mukamas viimeistä kertaa. Teen siellä reproa Heubachin Mirja-nukesta. Alla olevasta kuvasta näkee, missä mennään. Samalla pöydällä tehdään myös nukenkenkiä ja kirjallisuus-  ja kirjoittamiskurssin oppitunteja. Toinen pöytä olisi hetkittäin tarpeellinen lisä.

Nukesta tulee hieno esipuberteetti-ikäinen pikkuneiti. Ilmeestä päätellen luonnetta löytyy.



Nukenkengät

Nilkkanauhakenkäkin on tehtynänsä ja monta kappaletta yhtä toista peruskenkää (eri lesteillä). Palaan aiheeseen, kun kengillä alkaa olla pareja.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Hoi, kevät on raskas.

Kävelin pihan poikki hakemaan postia. (Tänä nuhjuisena aamuna, jolloin kananmunaakaan en osannut keittää.) Tuntematon naapuri oli postilaatikolla samaan aikaan ja sanoi minulle moi. En pystynyt äkkinäisessä ja siten vaikealta tuntuvassa kommunikaatiotilanteessa päättämään, sanonko vastaan moi vai hei. Sanoin hoi.

Nyt on vuodenkierto saavuttanut sen pisteen, että kevät on vaativa asia, ja sen vuoksi on aika lainata T. S. Eliotin runon Autio maa alkua. Se menee näin:

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.
---
(Suom. Lauri Viljanen.)

Ja kun nyt lainasin T. S. Eliotia, muistan, että niin teki ystäväkin blogissaan pari vuotta sitten (mutta oikeassa kuussa). Sieltä voi käydä lukemassa yhden näkökulman runoon. Se on kiva näkökulma.

Ystävän bloggauksen kommenteista huomasin, että omat mielleyhtymäni runosta eivät ole muuttuneet miksikään, jonka vuoksi voin hyvin lainata myös itseäni ja säästää sen vaivan, jonka olin näkemässä ilmaistakseni tämän:

Minua runo muistuttaa juuri siitä, mitä kevät muun muassa on: Turvallisesta talven pimeydestä ja pysähtyneisyydestä takaisin elämään repimistä. Kaamoksen turruttaman elimistön hämmennystä siitä, että jostakin ulkoa aletaan työntää itseen energiaa, jota oikein ei jaksaisi vielä käsitellä. Saati että osaisi hallita tai haluaisi vastaanottaa kaikki takaisin palaavat haaveet.

Niinpä juuri. Tästä on kysymys, kun kevätaurinko heijastuu hangesta silmiin ja aivastuttaa ja väsyttää eikä osaa sanoa naapurille muuta kuin 'hoi'.


Kananmunan keittäminen on taito.

Heräsin nuhjuisena, lihassärkyisenä ja niskajäykkänä  ja kaikin puolin tympeänä. Kyllä ei mikään huvittanut. Joka tapauksessa keitin tänäkin aamuna kananmunia. Laitoin ne, kuten aina, kiehuvaan veteen, jossa on rippu suolaa. Kananmunat olivat lämmenneet  huoneenlämmössä (ja olin pessyt ne). Pistin ne veteen hitaasti, kuten aina (koska oletan, että se vaikuttaa niiden possahtamattomuuteen) ja pienensin levyn lämpöä. Minuutin päästä yksi munista poksahti ja sitten vesi kuohui yli. Vähensin levyn lämpöä. Kohta se ei kiehunut lainkaan. Lisäsin vähän lämpöä. Vesi tuli yli. Menetin hivenen malttini sekä ymmärryksen, että mikä aika olisi hyvä kananmunille vaihtolämpöisessä vedessä, annoin olla ne vielä hetken ja sitten otin ne pois ja huuhtelin kylmällä vedellä.

Aloin syödä kananmunaani. Se oli tympeä. Tylsä, keittynyt liikaa ehkä minuutin. Totesin, että ei ole reilua elämä, en osaa edes kananmunia keittää. Mies kannusti, että nyt nauretaan elämälle päin naamaa. Niin me yhteen ääneen nauroimme: Ha ha ha.

Sitten mies pisti radion päälle. Sieltä tuli Eve Mantu. Hän puhui itsensä kehumisesta. Radion oltua auki 10 sekuntia Eve sanoi, että nyt kehutaan itsejä, eikä hän tarkoita tässä mitään  mukamasitsekehuja kuten: OSAAN KEITTÄÄ KANANMUNIA.

Hetken olin aika hämmentynyt. Kyllä elämä osaa näköjään nauraa päin naamaa takaisin, ja aika nopeastikin vielä. Seuraavaksi olin äimistynyt. Miten joku voi sanoa, että kananmunien keittäminen ei ole itsekehun arvoinen taito! Sehän tarkoittaa rivien välissä, että kaikki osaavat keittää kananmunia! Mutta entä minä? Soveltaakseni Franz Brentanoa (mieheni on liistrannut viisi arkkia tiivistä pränttiä olemassaolon filosofiaa vessan oveen, vessanpönttöä vastapäätä, jonka vuoksi olen tutustunut Franz Brentanoon, mutta vain vessan ovemme verran):

Kategorinen väittämä ''joku ihminen ei ole oppinut keittämään kananmunaa'' tarkoittaa samaa kuin olemassaoloa koskeva väittämä ''kananmunaa keittämään oppimaton ihminen on olemassa''.

Hah. Mitä sanoo Eve Mantu tähän?



----
11. 3. 2013

Sittemmin olen alkanut ottaa kännykällä aikaa kananmunaa keittäessäni. Ennen katsoin mikron kelloa, mutta siinä on vain minuutit, ja nyt haluan määrittää noin 20 sekunnin tarkkuudella ihanteellisen ajan, että saisin aamukananmunistani edes kuusi kymmenestä täydellisen, eli sellaisen, joka on juuri oikealla tavalla kermaisen pehmeä. Eli valkuainen ei saa olla yhtään vetinen ja löllö, mutta se ei saa olla vielä töpäkkää hytkyainettakaan. Keltuainen ei saa valua, mutta se ei saa lohjetakaan. Keltuaisen ja valkuaisen pitää olla vähän melkein sekaisin toisissaan (eli periaatteessa valkuaisen pitää kuitenkin olla minimaalisen vähän löllö). Silloin muna on harmonisen kermaisa ja sen suutuntuma täydellinen. Olen saanut sellaisen munan ehkä kolme kertaa puolen vuoden aikana. Eilen pieni kananmuna oli kiehuvassa vedessä 5 minuuttia ja se oli ihan pikkupikkuruisen liian löllö. Tänään sekoilin ajastimen kanssa, joten jouduin arvioimaan ajan, mutta pieni muna oli ehkä noin 6 minuuttia, se oli pikkupikkuruisen liian kova. Aikahaarukka löytynee viikon sisällä. Kunhan vain löytyy samankokoisia munia eivätkä ne possahtele :-D

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Lintuja, Mahleria, lunta ja teetä.

Yhtenä päivänä tammikuussa, kun pakkasta oli parikymmentä astetta, olin kävelyllä ja kuulin keväistä linnunviserrystä. Se hämmästytti minua kovasti, koska minusta se ei sopinut tammikuuhun ja kahteenkymmeneen pakkasasteeseen. Pysähdyin kuuntelemaan ja pidätin henkeä, ja linnunlaulu lakkasi. Kun jatkoin kävelemistä, se jatkui taas. Kolmen kuuntelupysähdyksen jälkeen tajusin, että linnunlaulu olikin nenäni, jonka onteloissa pakkasilma vihelsi.

Tässä välissä ehtikin jo oikeasti olla keväistä linnunviserrystä, mutta juuri nyt uskoakseni sellaista ei ulkona kuulu. Tuulee ja tuiskuttaa raivoisasti. Talven viimeiset terveiset menossa. Täällä sataa isoja lumihiutaleita, ja yksi lensi ikkunaan kiinni. Riensin latsomaan sitä, ja hetken se oli kovin kaunis ja herkkä ja melankolinen ja sitten se olikin jo vesipisara. Koska ikkunamme on likainen, pisara menetti heti kirkkautensa, ja sitten se valui sameana pitkin lasia alas ja oli erittäin pettynyt eloonsa. Hiutale sentään sai leijua taivaalta alas kaikessa gloriassa, mutta vesipisarasta tuli nanosekunnissa DDR-kamaa. Pisaraparka

Olen maalannut tänään kaksi nukenpäätä, kuunnellut kaksi kertaa Mahlerin 7. sinfonian  (mielenterveysannostus) ja juonut (toistaiseksi) kaksi haudutusta Anxi Tai Hua Jingxuan -teetä. Nukenpäistä tuli asialliset, ei täydelliset, mutta asialliset (peruukki ja vaatetus kiinnittänevät huomion pois puutteista), ja tee on ihmeellisen raikkaan ilmavan makeaa. Siinä yhdistyy ehkäpä crème brûléen, tökköisen hunajan ja mangon makeus, mutta ei mitenkään äklösti vaan aivan pidättyväisesti. On kuin joisi kukkien tuoksua. Mahler taas nyt on Mahler.

Ymmärrän kuulemaani jollakin tasolla, vaikka tosiaan erityisesti kuitenkaan en, sillä sen herran musiikkia on vaikea ymmärtää. Tunnetasoasia kuitenkin on Mahlerissa ihan omaa luokkaansa. Ensin se puristaa ja ahdistaa ja räjäyttää sisällä olevat tunteet – olivat ne sitten epätoivoa tai iloa – täyteen voimaansa. Sitä räjäytystä sitten seuraa puhdistuskokemus. Toinen puhdistava tai tasapainottava tekijä Mahlerin musiikissa on aivan todella erityisen pitkät linjat. En osaa tosiaankaan erottaa fraaseja toisistaan ja semmoista niin, mutta linjat kumminkin tuntuvat jatkuvan ja jatkuvan vain, minuuttitolkulla, loputtomasti. Ja ne pitkät linjat ja fraasit tuovat balanssia sisuksiin.