maanantai 21. joulukuuta 2015

Lumihiutaleita

En ole koskaan oikein onnistunut lumihiutaleiden leikkaamisessa. Nyt luulen päässeeni juonenpäästä kiinni. Ystävä linkitti Doctor Who -lumihiutaleohjeita, joista bongaisn taitteluohjeen. Ja samalla keksin, että netti on pullollaan lumihiutalemalleja. Tässä yksi kuvahausta löytämäni malli.

Tämäkin malli on kuvahakutulos.

Ja tämän mallin ystävä linkitti. Tardishan se.

Tämä malli on itse hahmottelemani. En nyt osaa selittää, miten olen taitellut paperin ennen, mutta ei sillä taittelulla ole onnistunut tämmöisten tuottaminen. Nyt tuntuu siltä, että tässähän voi keksiä ja kokeilla vaikka mitä, kun pohjille taittelen paperin näin.

Vasemmanpuoleinen on itse piirtämäni malli, oikeanpuoleisen idea on netistä.

Tässä tämä alhaalla keskellä on itse piirtämäni malli. En kyllä vielä osaa näissa abstrakteissa kiekuroissa hahmottaa, että millanen lopputulos tulee. Mutta onpa sitten sitäkin hauskempaa avata paperi ja katsoa, että minkänäköinen hiutale sieltä putkahtaa.


Hermoasiaa ja nukkejen joululahja

Terveisiä hermoratatutkimuksenjälkeisestä elämästä! Kyllä sanon että helpotti hermoja, suorastaan laukaisi ne, tämä että hermoratatutkimus on ohi! Siinä kun lääkäri kiskaisi piikin pois ohimostani ("kiskaisi" on vähän liioiteltu sana, ei se piikki nyt ihan niin upoksissa ollut, mutta haluan käyttää rajunkuuloista ilmaisua ihan ilmauksellisista syistä, luomaan katsokaas vähän autenttista tunnelmaa), minä tunsin, miten näläntunne vihdoin tuli vatsaani, ja mietin, että jee jee, heti kun pääsen kotiin, paistan pekonia, jee jee. 

Ja paistoinkin, ja kananmunan myös, lisäksi join teetä sekä söin satsuman ja joulutortun. (Hyvin raskas kakkosaamupala joo, mutta raskas oli hermoratatutkimuskin.) Lisäksi avasin ennakkoon yhden joululahjoistani. Olin etukäteen luvannut itselleni, että saan avata yhden paketin jos selviän hengissä. Se oli hyvä hengissäselviytymisstrategia! Siinä piikki ohimossa tai reidessä (ja muualla) ajattelin a) pakettia ja b) rennosti löhöilevää Arthur-neitiä. (Lisäksi tietysti höpötin lääkärin kanssa.)

Oikeasti jännittäminen on jännä juttu. Minä ainakaan en tykkää kivusta. Ja kun tiedän etukäteen, että minulle aiotaan tehdään jotakin joka tuottaa kipua, minulle tulee epämukava ja hermostunut olo. Sitä kyllä yrittää tsempata, että hei ei se nyt kamalaa tule olemaan, ei mitään verrattuna esim. siihen, jos jäisi käsi traktorin alle. Mutta silti kun pääsin hoitopöydälle makaamaan ja odottelin lääkäriä, jouduin keskittymään kaikin voimin siihen pakettiin ja Arthur-mielikuvaan, etten vahingossa hyperventiloisi itseäni tajuttomaksi (siinä odotellessani siis pyörrytti niin älyttömästi, että oletin, että hengitän pieleen)(oletan edelleen, että hengitin silloin pieleen). Mutta heti kun lääkäri tuli ja alkoi jaella sähköa, jännitys tietysti meni ohi ja olo helpotti. Mikä on täysin älytöntä. Miten olo voi helpottaa, kun toinen iskee sähköllä nilkkaan tai ohimoon? Sähköimpulssit (olisiko se oikea sana?) ja piikit lihaksessa ovat tietenkin epämukavia, ja kivuliaitakin, mutta jännitys tuntui paljon pahemmalta.

Välillä siinä kyllä nauratti. Ensimmäisen kerran nauratti, kun jalkaterä sätki holtittomasti. Sitten nauratti, kun lääkäri murjaisi vitsin, että "sun tuntohermot (tms) ovat poikkeuksellisen aistivaiset (tms), mikä on tietenkin hyvä juttu... paitsi ei tässä tilanteessa". Sitten nauratti, kun piikki oli hauiksessa ja lääkäri katsoi tietokoneen ruutua ja sanoi lakonisesti, että "et sä tällä kädellä ainakaan mitään leukoja vedä". Jotenkin hervotonta, että se näkyi sieltä tietokoneruudulta, että monitori ilmoitti, miten minun lihassoluni sykähtelevät! Sitten nauratti, kun piikki oli ohimossa ja monitorin kohina (se piikki aiheutti kohinaa kuten ultravempain) meni ensin hiljaiseksi. Mietin, että jaa jaa, mun aivotoiminta on vaisua. Ja sitten sieltä alkoi kuulua prötinää. Ja väkisin ajattelin, että ohoo, aivopieruja!

Tulokset olivat onneksi puhtaat. Ja onneksi lääkäri ei tökännyt piikkiä silmään. Kun se (lääkäri) sanoi, että hän lähettävän lääkärin pyynnöstä tekee myasteniaotannan myös, kysyin, että pistätkö sä silmään. Se katsoi minua siten, että miltä planeetalta minä oikein olen, ja vastasi sitten, että he ei täällä ole ainakaan kymmeneen vuoteen tökkineet silmiin vaan ottavat saman jutun ohimolta, koska saman jutun voi ottaa ohimolta. Se on minusta äärimmäisen ihmisystävällinen ratkaisu.

Ah. Nyt on jouluinen olo! Tulkoon joulu!


Paketti, jonka avasin, oli osoitettu nukeilleni. Tässä Ruusunen esittelee paketin sisältöä.

Tässäkin Ruusunen esittelee paketin sisältöä. Pieni kirja (jossa on tyhjät sivut) on uskomattoman kaunis ja aito (yksityiskohdiltaan siis kuin 1:1-kirja). Seimi-asetelmalaatikko on suloinen ja sen sisältö aiheutti minussa liikutuksen tunteen.







P.S. Hermoratatutkimus silloin tällöin voisi olla hyvä stressinpurkukeino. Pistäkää korvan taakse.





keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Ompelukissa tekee ompelemisesta seurallista puuhaa


Ihan hyvä, että on apukäsiä.

Ja laaduntarkkailija.

Ja prinsessalle seuraa.

Ompelukissa itse asiassa viihtyy prinsessan seurassa niin hyvin, että toisten pitää pysyä loitolla! (Kissa haukottelee -> Todistus siitä, että todellisuus voi näyttäytyä justiinsa siten, miten se esitetään.)

Sanoin jo, että ompelukissa viihtyy prinsessan seurassa.

Tuhkimo-hame ja miten määritellään käsityön hinta



Siinä lopputuote. Tuhkimon tanssiaisleninki, esikuvana Tuhkimo-elokuvan (2015) monikerroksinen, leveähelmainen unelma. Mitä olisit valmis maksamaan mekosta? (Kysymys on retorinen.)

Esitin edellisen retorisen kysymyksen, sillä olen miettinyt asiaa. Esimerkiksi ompelemani rokokoo- ja renessanssiaikakausipuku (alusvaatteineen ja alusvaatteineen) eivät kumpikaan saaneet aivojani edes hypoteettisesti pohtimaan, mitä pyytäisin rahaa, jos ompelisin (käsin) sellaiset asukokonaisuudet myyntiin. Hivenen simppelimmät aikakausipuvut taas eivät ole kaupallisesti kiinnostavia (paitsi  muutamille kaltaisilleni). Modernit nukenvaatteet ja prinsessahameet sen sijaan ovat, paitsi viimeksi ompelemani prinsessahame oli sekin kaikkine käsinkirjailuineen ylilyönti, jos ajattelee myymistä. (No, oli se ylilyönti noin estettisestikin.) 

Siskoni tilasi tyttärelleen joululahjaksi Tuhkimo-mekon. Päätin, että teen sarjatyönä toisen siskolle (höm, hänen tyttärelleen...), toisen myytäväksi. Kävin kangaskaupassa hakemassa materiaalit. Kotona huomasin, kun rypytin satiinia kokeeksi, että saadakseni runsashelmaisen vaikutelman (eikä mitään kompromissia!), menee Tuhkimon tanssiaisleninkiin metrin leveydeltä kangasta. Seuraus havainnosta oli, että ostamistani leninkisatiinista ja -organzasta ei saanut kuin yhden Tuhkimo-hameen. Se siitä sarjatyöstä. Ja nyt sitten pohdin, että jos olisin sarjatyönä saanut tehtyä toisenkin tanssiaishameen, mikä sille olisi ollut kohtuullinen hinta.

Nyt  pohdin, missä järjestyksessä on loogista esittää seuraavat ajatukset.

Aikajärjestys voisi olla taas hyvä.

Tuhkimo-hameen materiaalit maksoivat noin 6-8 euroa. En nyt osaa aivan arvioida (organza meni kokonaan, mutta esim. tyllejä jäi). Ompelutunteja taas...


Tähän pisteeseen mennessä kaavoitus- ja ompelutunteja on takana noin neljä. Kysymyksessä ei ole mitään säätötunteja vaan huolelliseen rypyttämisen ja harsimiseen ja sovittamiseen mennyt aika. Tässä vaiheessa toki sitten alkoi juosta säätötunnit. Tämä on aina se vaihe ompelua, jolloin pidän työtä kädessä, tuijotan sitä silmilläni ja ajattelen aivoillani syvällisiä ajatuksia kuten "hä" ja "öh" ja "miksi koskaan ylipäätään edes ompelen". Siirrän mekkoa kädestä toiseen, siirrän sormiani, ihmettelen, miten voin ommella käsin saati koneella pistoakaan, koska minulla on juuri käytössä kymmenen sormea, ja jos siirrän yhdenkin, en enää tajua, miten kankaan pitikään mennä. Tämä vaihe hameenteossa todellakaan ei ole vahvuuteni. (Toisaalta. Tämä vaihe hameentekoon on tullut sairastumiseni myötä.)

Jotenkin ihmeellisesti se aina kuitenkin ohitetaan. Mutta tähän pisteeseen päästyäni tunteja on yhtäkkiä kulunut seitsemän.

Mutta paikallaan on sitten sentään jo vuorikin.

Viimeistelyvaiheeseen menee aikansa. Helmatyllin mittaamiseen, leikkaamiseen, laskostamiseen ja ompelemiseen meni tunti.

Mutta kuminauhavyötäröiseen irtotyllialushameeseen (kovaa tylliä) meni vain vartti.


Lisäksi oli sitten vielä olkapääorganzan sommitteleminen ja kiinnittäminen. Tunti. Ja rusettinauhan ompeleminen. Tunti.

Kymmenen tuntia ja vartti.

Mutta tässä ei ole laskettu vielä ajatustyötä! Mallihameen googlailua, materiaalien miettimistä, kaavaratkaisujen tekemistä. Kankaiden hypistelemistä. Hameesta tuli (minusta ainakin) varsin onnistunut ja melkolailla esikuvansa tyylinen, koska mietin huolella: 

Nukenhameeseen ei voi ommella kovin montaa kangaskerrosta. Esikuvassa on yli kaksitoista kangaskerrosta, jonka vuoksi se on ihmeellisen ilmava ja väriltään eläväinen. Vastaavaa kerroksisuutta on mahdotonta toteuttaa nukelle, ellei nukke oli varsin suuri ja ellei käytössä ole erittäin laadukas kangasvalikoima. Siskoni tytön nukke on Animator-Tuhkimo, eli ei suuri, ja kangasvalikoimasta puuttui kokonaan oikeantyyppiset sifongit ja tyllit. Plus hullukaan ei ompele pikkutytön nukelle sifonkimekkoa. (Organzakin on vähän siinä ja siinä...) Sinisen sävyjä ei kangaskaupassa ollut niin paljon, että olisi voinut ostaa kerrostamista varten esimerkiksi erisävyisiä organzoita. Piti siis tyytyä yksinkertaisiin (no, ja järkihintaisiin) materiaaleihin.

Kotona sitten kului tovi  jos toinenkin, kun hypistelin kankaita ja kerrostin ostamiani satiinia, kahta tylliä ja organzaa eri järjestyksissä. Tietenkin rypytin niitä nuken vyötärölle löytääkseni optimaalisen helman leveyden. Lopputulos toki on hyvin perinteinen (päällä organzaa, sitten satiinia, sitten vuorisilkki, jossa tylliä), mutta ei ilmeisimpään ratkaisuun kannata ryhtyä tällaisessa tapauksessa ilman kokeiluja.

Kun suunnittelu oli valmis, piti vielä miettiä toteutus (en nyt tarkoita kaavoja). 

Hameen kiinnitys. Ei tarraa. Tarra repii organzan ja satiinin, koska lapsi ei voi osata varoa. Nepparit ehkä repivät vähitellen kankaan, vaikka välissä olisikin tukikangasta, sillä lapsi ei osaa avata neppareita muuta kuin riuhtaisemalla. Perinteiset napit siis on turvallisin, joskin hankalammat pikkulapselle.

Hameen pukemista helpottaisi, jos se olisi takaa koko matkalta auki. Mutta jos kiinnitys on nappikiinnitys, pikkulapsi tarvitsee joka tapauksessa nuken pukemisessa apua... Eli helman voi ommella takaa kiinni. Jippii. Sillä tietenkin helma menee kauniimmin eikä törrötä sivuille, jos se on takaa kiinni.

Mutta ommellako organzakerroksen ja satiinikerroksen takasaumat erikseen? Tulee ilmavampi takaa. Mutta organzassa sauma on ruma, koska se näkyy läpi. Ja hame on helpompi käsitellä, jos siinä ei leiju kovastikaan irrallisia kerroksia. (Jes. Yhteen vain. Onneksi joskus helpompi tapa on myös järkevämpi tapa.)

Entä kiinteä alushame? Takasauma auki vai pieneltä pätkältä kiinni? Jos auki, tyllit ehkä kohoavat epätasaisesti. Jos kiinni, asettuuko se nätisti päälihameen alle? No asettuu, jos tekee huolella. (Hankalampi tapa tässä tapauksessa järkevämpi tapa.)

Ja vielä. Hoksasin sellaistakin ajatella, että missä vaiheessa käännän helman liepeet. Takaraivossa nakutti rypytyskokeiluista, että organza käyttäytyy vähän ennalta-arvaamattomasti, ja koska se on jäykempää kuin satiini, se kohoaa rypytettynä enemmän. Päätin poikkeuksellisesti kääntää helmojen liepeet ensin. Oli helpompi asetella helmakappaleita vyötärölle ja tsekata, että helmojen alareunat menevät sopivassa suhteessa toisiinsa, kun ei tarvinnut huomioida saumanvaroja ja arvella, mitä organza sitten tekee, kun sen liepeen on kääntänyt.

Kaksitoista tuntia ja vartti.

Mmmm, niin. Mikä mekolle hinnaksi...

Okei. Jos olisin tehnyt sarjana, olisi ajatustyö ajanut kahden mekon asian (ja jos teen toisen mekon myöhemmmin, on ajatustyö jo tehty).  Myös joissakin ompeluteknisissä jutuissa varmasti toinen olisi tullut peesissä nopeampaa. 

Mutta sitten on tämä viimeinen ja ratkaiseva kysymys. Jos tekee jotakin myyntiin, pitäisikö tinkiä joistakin täydellisyydentavoittelupiirteistä (ompelupistot eivät mieluusti saisi näkyä satiiniruseteissa, organzan pitää olla juuri näin, siis juuri näin, tarkoitan tällä, että juuri näin, eikä siinäkään saa näkyä ompeleen ompeletta, katsoi sitten mistä suunnasta tahansa)? Sillä siitähän niitä työtunteja kertyy.


No. Seuraavaksi kuvia valmiista tuotteesta, joka näyttää elävässä elämässä suoraan sanottuna noin kaksikymmentä kertaa hykerryttävämmältä kuin kuvissa. Vaikka itse sanonkin! Puutteitakin mekossa on: Olisi pitänyt pistää kovikekangas yläosaan (ei siksi, että miehustassa on vekkejä, vaan siksi, että helmasaumat vyötäröllä eivät korostuisi niin). Vuori aiheutti selkämykseen pienen rypyn. Napinlävet eivät ole ykköslaatua (siinäkin opin erehdyksen kautta) (tosin napinlävet jäävät olkapäiden organzasysteemin alle piiloon). Organzahelman käänteen ommel ei mennyt aivan viivasuoraan. 

Mutta eiköhän siskontytär pysty elämään näiden kanssa. Paitsi ei ehkä sen kanssa, että nappikiinnityksestä tuli niin napakka, että hän tulee tarvitsemaan hameen pukemisessa apua noin 18-vuotiaaksi asti.






Helmarypytyksiä aseteltiin sitten huolella.

Ei takakuvia ainakaan vielä, sillä organzahärpäke on takaa vielä auki. Siis, se on viimeistelty ja päätelty, mutta sen päihin pitää ommella vielä organzanauhat (joita minulla ei ole saatavilla juuri), jotka rusetoimalla härpäkkeet kiinnittyvät nätisti.












Prinsessamekkoja: Tuhkimo ja Ruusunen



Ja minä kun luulin, että Ruususen mekossa oli leveä helma.


Yksinkertainen on kaunista, kieltämättä. Mutta kieltämättä kyllä Ruususenkin mekon krumeluurius on aika sööttiä.


Bonuksena tällainen viitteellisesti 20-lukuinen juhlahame. Kyseessä on kummitytön joululahjamekko. Mutta koska aion pukea Annan 1920-luvun tyyliin, käy mekko Annan päällä melkein aikakausipuvusta.


Organza pehmentää Tuhkimon-hameen vaaleansinistä sävyä aika vahvasti. Sama satiini kummassakin mekossa.


Tuhkimo-mekosta tuli vahingossa viktoriaaninen tanssiaisleninki, joten tietenkin piti ottaa satiinisten juhlamekkojen aikajanakuva.


lauantai 12. joulukuuta 2015

Lahjapuuhakuvia

Tämä on sarjassamme kuvakuulumisia ystäville kaukana.

Olohuone on näyttänyt enemmän ompelimolta kuin olohuoneelta marraskuun puolivälistä lähtien. (Tosin, eikö olohuone ole se huone, jossa ollaan? Ja olemiseen kai kuuluu muukin kuin pelkkä... oleminen? Eli eikö olohuoneen kuulukin näyttää juuri tältä?)  Aloitin lahjaompelukauden siivoamalla ompelukaappini ja organisoimalla ompeluvälineeni. Aika onnistunut siivous ja organisointi oli. Silityslaudan paikka on olennainen osa toimivuutta. Älytöntä, että kesti vuoden, että hoksasin, että tuossa se on aivan täydellisen käytännöllinen eikä lainkaan tiellä eikä juuri lainkaan esteettinen haittakaan. Kun on projekti meneillään, on kamalan kuluttavaa kaivaa silityslauta esiin viisi kertaa päivässä, joten käytännöllisen paikan keksiminen oli hyvä juttu. (Kuvassa leikattunansa viiden eri hameen palaset. Kaikki erilaisista sinisistä kankaista! Hassu sininen sattuma.)

Ompelukissa pitää taukoa.

Ihan vain siitä ilosta, että oli päivänvaloa kuvaamiseen. Ja näkyy siinä, että kaksi erilaista sinistä mekkoa on edistynyt.

Apulainen vahtii kummitytön kynää ja korttia.

Lisää edistyksiä sinisissä ompeluksissa. Ompelukissaa väsyttää. (Ompelukissa on myös seurallinen ja haluaa aina olla tapahtumien keskiössä, nukkuessaankin.) Huomatkaa, miten siisti olohuoneen pöytä koko ajan on! Sitä se organisointi teettää. (Hetkeksi.)





Ompelutarvikematerialismia

Ystäväni Irlannista teki ikävän tempun ja linkitti minulle ja isosiskolleni kuvan Modan Mille Couleurs -kankaisiin. En nyt linkitä tähän mitään, mutta kiinnostuneet voivat kuvagooglata hakusanoilla "Mille Couleurs by 3 Sisters for Moda". Kyseessä on suloisen pehmeän murretun pastellisävyiset romanttiset kankaat, joita kuvittaa linnut, kukat ja ornamentit.

Minulla ei ole käsityöpuuvilloista pulaa. Mutta jotenkin yhtäkkiä oli pakko käydä eri kangaskauppojen nettisivuilla läpi pari sataa Modan kuosia. Järki meinasi lähteä. En ole ehkä missään muussa asiassa niin materialistinen ja ahne kuin kuviopuuvillakankaissa. Okei, ja vesiväreissä ja puukynissä. Yhteistä näille asioille on värit ja se, miten värit vaikuttavat aivoihini. Kuviopuuvilloissa rakastan ornamentiikkaa ja vanhan ajan tunnelmaa ja ihanan lapsellisia kuvioita ja romantiikkaa ja kukkia. Räjäytyksen aivoissa aiheuttaa se tunne, kun ajattelee, miten ihanaa eri värejä ja kuvioita ja tunnelmia on yhdistellä. (Olen tehnyt olemattoman vähän tilkkutöitä noin konkreettisesti, mutta aivoni ovat tehneet niitä sitäkin enemmän.)

Ihastuin Mille Couleursin lisäksi moneen muuhunkin kuosikokoelmaan, mutta ylitse muiden (Mille Coulersin lisäksi) nousi Hyde Park (kuvagooglaajille: "Hyde Park by Blackbird Designs for Moda"), jonka kankaat ovat aivan puhtaan raikkaan romanttiset. Tiesin siinä kangassivustoilla surffatessani, että peli oli jo menetetty, mutta silti kaivoin kaikki käsityöpuuvillani esille muistuttaakseni itseäni, että on älytöntä ostaa yhtään uutta kangasta.


Tässä ovat pikkukuvioiset ja suhteellisen pienet tilkkukankaani (pienimmät ehkä 20 cm x 20 cm).

Lopuissa kuvissa isot tilkkukangaspalani. Tässä romanttiset, murretunväriset. Kaikki taitavat olla Modan.

Tässä Tildat.

Tässä häröt kankaani (taitavat olla kaikki tai melkein kaikki Modaa).

Tässä kirkasväriset kankaani (melkein kaikki, ellei kaikki, Modaa).

Lisäksi minulla on tietenkin ikuisuusprojektitilkkutäkin kankaat. Niin että.

Mutta tietenkin tilasin kimpassa siskoni kanssa kankaita, kuinkas muutenkaan! Onnistuin kuitenkin valitsemaan vain edellä mainitut kaksi kuviosarjaa, toisesta pienimmän, toisesta toiseksipienimmän tilkkulajitelman. Sydämeni kylläkin itki verta, kun en voinut tilata metritavaraa, eli tilauksen pienuus ei mitenkään liittynyt siihen, että osaisin hallita mieleni. Tilauksen pienuus liittyi kukkaroon.

Odottelen turhaa mutta inspiroivaa kangastilaustani saapuvaksi.  Hyödyllinen ompelutarviketilaukseni saapui jo. Olen välinevalikoimani laajentumisesta erittäin iloinen:


Puolia!!! Ja säilytysrasia niille. Aijai. Kauhean helpottavaa. Käytännöllinen on myös tuo pitkulainen kääntöneula. Ei enää ähmäämistä, kun ompelen nukenvaatteisiin kapeita vöitä! Ei enää kääntämistä kynnet ja hermot kovilla! Lisäksi ostin kahdet oikeanpuoleisimmat sakset: pienet lankasakset ja sinimustat käsityösakset. On kuulkaas kiva leikata hyvillä saksilla. Seuraava investointi on isot mustat Fiskarsit korvaavat kangassakset. (Pilasin Fiskarsit leikkaamalla niillä kerran tyhmyyksissäni nauhaa. Nauhan sisällä menikin siima. En ole sittemmin saanut teroitettua saksia niin, etteivätkö ne jäisi jumiin kevyisiin satiineihin ja organzoihin ja silkkeihin.) (Ompelurullan on tehnyt ystäväni Irlannista. Ei olisi voinut ihminen tehdä enempää oikeanväristä rullaa minulle.)

P. S. Kankaat ovat monipuolisesti hyödyllisiä, että sikäli olisi ollut asiallista tilata  metritavaraakin: Ystäväni Irlannista muistutti, että jos on kyllin kankaita, ne voivat toimia asunnossa lämpöeristeenä! Ja meillä täällä Käpylässä on vetoisaa!

torstai 10. joulukuuta 2015

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 3

Sarjassamme epäolennaisia huomiota ja tarpeetonta kritiikkiä.

Tylypahka on ilmeisen suuri, yllätyksekäs ja sokkeloinen. Mutta minua silti hämmentää, miten epäkiinnostuneita Harry, Ron ja Hermione ovat linnasta. Vaikka  Weasleyn velmujen kaksosten, Georgen ja Fredin, lähestymistapa kouluun on mielestäni paljon ymmärrettävämpi, ei päähenkilökolmikon tietenkään aivan samaan linnan tuntemukseen tarvitsisi yltää. Mutta vähän yritystä kuitenkin pitäisi olla! Kolmoslukukierroksen toisesta kirjasta lähtien olen kasvavissa määrin ihmetellyt, miten tyynesti kolmikko tyytyy vain koululuokkiinsa ja pariin oikokäytävään (plus Kelmien kartan neuvomaan salakäytävään). 

Ymmärrän tietenkin, että linnassa on kaikenmaailman kompajuttuja. 

Mutta! Hyvä tavaton! 

Kolmantena kouluvuonna alkavat ennustustunnit pohjoistornissa (muistaakseni pohjois-). Ja sankarimme eivät ole koskaan käyneet sen suunnalla. Mitä se semmoinen on? Haloo. Pohjoistorni (muistaakseni pohjois-)! Siis, pääilmansuuntatorni. Ei mikään kaakkoistorni tai etelätornin sivuhaarake. Miten semmoisen on voinut jättää etsimättä ja tutkimatta?

Neljäntenä kouluvuonna Harry, Ron ja Hermione menevät keittiöön. Ensin he menevät pääaulasta, pääportaiden viereisestä ovesta käytävälle, jossa Harry ei ole koskaan ennen ollut. Häh? PÄÄAULASSA PÄÄPORTAIDEN vieressä on ovi, ja tyyppi menee ovesta vasta NELJÄNTENÄ kouluvuonnaan?????? Ja muutama huutomerkki lisäksi: !!!!!!!!

Itse en koskaan voisi olla noin laiska koluamaan jonkun rakennuksen nurkkia. (Huom. Tässä puhuu nyt kartanofriikki.)

Sen ymmärrän, että tarvehuone löytyi vain kotitontun avulla. Minäkään en varmasti olisi löytänyt sitä ilman Dobbya.

Ja vielä vähän saman teeman variaatiokritiikkiä: Firenzen ennustusluokka on tietenkin pohjakerroksessa, siis maantasakerroksessa, jottei kentaurin tarvi kopsutella portaita. Mutta minun on vaikea käsittää sitä, että suuren salin vierestä lähtevällä käytävällä, eli pääkerroksessa, huippupaikalla, on suuri luokkahuone (ikkunallinen vielä!), jota on käytetty vuosikausia vain varastona. Miksi siitä tehdään luokkahuone vasta Firenzen astuttua virkaan? Ei mitään järkeä.

Ja kritiikin kakkosvariaatio: Viidentenä kouluvuonnaan Harry menee ajatusseulassa Kalkaroksen muistoon ja astelee järven rannalle "- - saman pyökin varjoon, jonka alla Harry, Ron ja Hermione olivat kerran tehneet kokonaisen sunnuntain läksyjään". Linnan vieressä järven rannalla on suuri houkutteleva vanha puu, ja tyypit ovat viidessä vuodessa tehneet sen juurella läksyjään vain kerran? Yleensäkin Harry, Ron ja Hermione käyttävät äärimmäisen huonosti hyväkseen mahdollisuuden tehdä läksynsä ulkona raikkaassa ilmassa. Jälleen en käsitä.

Menen hengittämään paperipussiin.

--

Lisäys 11. 12. 2015
Saattaa tietenkin olla, että tuossa järvenrantapyökkiasiassa paino on "kokonaisessa sunnuntaissa". Ehkä tyypit olivat muutenkin viettäneet aikaa pöykin luona, mutta vain kerran kokonaisen sunnuntain. Tiedä häntä. (En nyt muista kirjoista, montako kertaa siinä on mainittu, että Harry, Ron ja Hermione ovat sen kyseisen puun luona. Joku joka muistaa, voi kertoa!)




Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 2

Luin koko Potter-sarjan ensimmäistä kertaa vuosi sitten ja kirjoitin silloin tänne hajanaisia havaintojani. Minun piti täsmentää noita näkemyksiäni toisen lukukerran jälkeen (joka sekin tapahtui noin 11 kuukautta sitten), mutten saanut aikaiseksi. Nyt paremman tekemisen puutteessa (ja koska kaksi ystävääni luki Potterit) luen kirjasarjaa kolmatta kertaa, ja kun tuossa silmäsin vuodentakaista blogitekstiäni, totesin, että käsitykseni seiskakirjasta on melkoisen muuttunut, että nyt pitää kirjoittaa uusia havaintoja.

Niin että:

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 2.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.


Edelleenkin ensimmäisessä kirjassa on jouluaattotunnelma. Sellainen, kun lapsena avasi pientä iloisenväristä Fabuland-legopakettia, jonka sisällä oli pikkuinen iloinen eläinukkeli tykötarpeineen rapisevassa muovipussissa. (Nuo pienet legopaketit nousevat paketinavausmuistoissa oikeasti ihan turbona ykköseksi.) Eli Viisasten kivi tuntuu edelleen raikkaalta ja iloisenväriseltä sukellukselta mielikuvituksen rikkaaseen maailmaan. Viistokuja on uusi, Tylypahka on uusi, kaikki vekkulit taikajutut on uutta. Salaisuuksien kammio jatkaa samaa linjaa. Mutta toisin kuin vuosi sitten, en enää niputtaisi Azkabanin vankia alkukolmikkoon enkä enää sanoisi Harryn olevan siinä vielä lasten maailmassa ja ajattelevan kuin lapsi.

Azkabanin vanki on edelleen yksi suosikeistani. Luullakseni siksi, että siinä velhomaailma on jo tuttu, Harryn, Ronin ja Hermionen yhteispeli on koeteltu ja kaikki keskeiset henkilöt ovat jo ehtineet syventyä.  Edellisten seikkojen vuoksi Azkabanin vangissa mielestäni on jollakin tapaa vahvempi tarina ja kiinnostavampaa draamaa kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. 

Mitä tulee Harryn henkiseen kehitykseen, hän taitaa olla kolmannessa kirjassa jo selvästi esiteini, ei enää pikkupoika. Tietenkin Harry koki henkisiä paineita jo kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Azkabanin vangissa Harry saa heti lukuvuoden aluksi kuulla olevansa vaarassa. Sellainen on omiaan vaikuttamaan korvienväliasiohin. Harryn henkiseen kehitykseen tietenkin vaikuttaa myös ankeuttajat ja niiden esiintuomat tuskalliset muistot. (Rowlingilta oli loistoveto valaista Harryn tarinan alkua ankeuttajien kautta. Ai jee, miten dramaattista.) Ja onhan Harry jo 13-vuotias kirjan alussa. Kyllä 13-vuotiaan maailma on jo eri kuin 11-vuotiaan. Eli kumoan täten vuodentakaisen ajatukseni, että Harry on kolmannessa kirjassa vielä pikkupoika.

Liekehtivän pikarin lopussa on suuren tarinan tuntu. Sellainen, että nyt se Todella Alkaa. Esipuhe on loppu. 

Nelosen lopussa on toinenkin tuntu. Nimittäin turhauttavuuden tuntu. Azkabanin vangin lopussa Matohännän pako ja Barty Kyyryn todistajanlausunnon menettäminen turhauttavat ja potuttavat, mutta niissä turhauttaa enimmäkseen Harryn henkilökohtainen menetys. Liekehtivän pikarin loppu (ja aika selvästi koko Feeniksin kilta) kertoo siitä, miten ihmiset tahtovat sulkea silmänsä epämiellyttävältä todellisuudelta, vääjäämättömiltä pahoilta asioilta. Se vasta onkin turhauttavaa potenssiin kolmekymmentätuhatta.

Olen lukemisessani nyt Feeniksin killan viimeisessä neljänneksessä. Kaksi viimeistä kirjaa siis odottavat vielä tuoreita tuntemuksia. Mutta uskallan nyt jo sanoa, että kyllä tämä vitonen edelleen on sarjan kärkikaartia, koska se on kuormitettu suurilla hetkillä. Toki joka kirjan loppuun mahtuu komeita taisteluja ja kaikissa kirjoissa on siellä täällä kohtauksia, jotka rakentavat sitä mielikuvaa, josta syntyy Potterien maailma. (Hmmm... Voiko niin sanoa? "Rakentaa mielikuvaa, josta syntyy maailma?" Voi kai?) Mutta Feeniksin kilta suorastaan tursuaa ikimuistoista materiaalia. Seuraavaksi luettelointia luetteloinnin ilosta: (Ja kuten sanottu, kirjoitan nyt Potterit lukeneille.) (Fanitekstiä!) 

Dudley, Harry ja ankeuttajat (mikä aloitus!). 
Petunia-täti taipuu ekaa kertaa myöntämään tietämyksensä taikamaailman todellisuudesta (häkellyttävä, kutkuttavaa). 
Harryn yksinäisyys, pelot, Harryn kokemat epäoikeudenmukaisuudet (ärsyttävää teiniangstia, sankarillista kärsimistä, itsepäistä jurnutusta, epäreilua). 
Nevillen ja Longbottomien kohtaaminen sairaalassa (riipaisevaa). 
Saivartelijan juttu Harrysta ja jutun leviäminen koulussa (jess), Albuksen kaarti (loistavaa), Kalkaroksen muistot (ristiriitaista), Pimennon opetusasetukset ja Pimento ylipäänsä (aivojaräjäyttävän ärsyttävää), opettajien vastarinta (hykerryttävää). 
Weasleyn veljesten velhovitsit (herkullista). 
Dumbledoren lähtö (Phineas Nigelluksen sanoin: "kieltämättä hänessä on tyyliä").
Fredin ja Georgen lähtö (tässä on pakko sanoa vain: eeppistä).
Ja niin edelleen.

Kun Feeniksin killan on kerran jo lukenut, uusintakierroksilla sitä yksinkertaisesti ei malta laskea käsistään. Syy on ilmeinen. Koko ajan nurkan takaa on tulossa seuraava Juttu.

Lopuista kirjoista kirjoitan (ehkä), kun olen saanut lukukierroksen päätökseen. Jos en onnistu kirjoittamaan, kerron nyt varmuuden vuoksi tässä, että toisella lukukierroksellani seiskakirjan pisteet nousivat silmissäni huomattavasti. En ole ekan havaintotekstini kanssa enää samanmielinen.  Eli en enää koe seiskakirjaa mutruhuuliseksi jurnuttamiseksi. Edelleen kuitenkin kaipaisin lempeää ja pitkää epilogityyppistä jaksoa, jossa taikamaailma ja Harryn ystävien elämä rakentuu hiljaksiin uudelleen.

Sitten vielä hajanaisempia huomioita.

1) Ekassa havaintotekstissäni ihmettelen, että Harry selviää kaikesta suunnilleen tuurilla. Nyt kuitenkin Liekehtivän pikarin  loppukohtauksessa tajusin, että joo. Harry saa apua yllättäviltä tahoilta. Mutta ilman rohkeuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja suoraselkäisyyttään hän ikinä ei olisi pystynyt siihen, mihin pystyi. Eli ehkä vihdoin tajusin, millä perusteella lajitteluhattu heittää oppilaat Rohkelikkoon.

2) Luihuiskysymystä en ymmärrä. Nimittäin sitä, että miksi kaikki luihuiset ovat rumia, tyhmiä tai ilkeitä? Tai jopa rumia, tyhmiä ja ilkeitä? Miksi kukaan heistä ei ole ihan okei? Eiväthän kaikki luihuiset ole lähtökohtaisesti kai pimeyden velhojen sukua ja kuolonsyöjien kannattajia? Harrystakin tuli melkein luihuinen, hyvänen aika. Eritoten luihuisten rumuus on aika yksioikoinen veto Rowlingilta. Ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta on olennaista, että koulussa on ärsyttävä porukka. Mutta että edes viimeisen kirjan suuressa taistelussa (muistaakseni) yksikään luihuinen ei ole aktiivisesti hyvien puolella...

3) Miksi Harry ei näe thestraleja jo Liekehtivän pikarin lopussa?

4) Tylypahkan opetussuunnitelmassa on hienoisia vajavaisuuksia. Ja pedagogiikkakin on ehkä aika yksipuolista. Miksi velhojen ei tarvitse osata laskea? Miten he oppivat kirjoittamaan? Ehkeivät he itse asiassa opikaan (kunnolla). Ehkä äidinkielen tuntien puutteen vuoksi Harry ja Ron kirjoittavat esseitään aina yömyöhälle saakka?