Tärkeä neuvo aivan ilmaiseksi

Ei taida tulla yllätyksenä kenellekään blogiani lukeneelle, että olen koko ikäni miettinyt, millaista olisi elää 1800-luvulla. Tai aiemmin. Mutta täytyy nyt sanoa, että mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä vähemmän minua huvittaisi muuttaa 1800-luvulle, saati sitten aikaisempaan aikaan. 

Jos minun nyt olisi pakko muuttaa lopullisesti aikaan ennen toista maailmansotaa, en tiedä, minkä vuosikymmenen valitsisin, mutta 1800-lukua sen pitäisi olla, koska 1900-luvun alussa minua olisi vastassa maailmansodat, ja ennen 1800-lukua kaikki olisi vieläkin vieraampaa nykyihmiselle kuin itsessään jo ihan riittävän vieras 1800-luku. Toisaalta olisi ehkä ihan sama, minkä ajankohdan valitsisin, koska ilman buranoita, astmapiippuja ja sellaisia tulisi varmaan noutaja jo ensimmäisen kunnon flunssan jälkeen.

Mutta jos nyt kuitenkin madonreikä tai epäonnistunut teleportti nakkaisi minut entisaikoihin, ensimmäiset mieleeni tulevat ongelmat ovat seuraavat:

1) Asemani yhteiskunnassa. Pelmahtaisin paikalle ilman taustaa, statusta ja varallisuutta, mutta sivistystasoni olisi korkeampaa luokkaa kuin keskimääräisen sen ajan miehen. Olisin tottunut siihen, että olen tasa-arvoinen äänioikeutettu kansalainen, jolla on oikeus tulla ja mennä miten haluaa. Kauhean hankalia asioita seuraisi. 

En osaisi tärkeitä vieraita kieliä (ranskaa, latinaa, saksaa, kreikkaa) enkä edes hienoja kirjontatekniikoita. Toisaalta osaisin soittaa pianoa, maalata ja ommella. Sitä paitsi oppisin kirjomisen nopeasti. Ihan kotiopettajatarainesta (oliko Suomessa kotiopettajattaria?). Paitsi maantieteen ja historian tietoni olisivat väärältä vuosituhannelta enkä osaa laskea mitään ilman laskinta. Se siitä.

Nykyisellä terveydentilallani en selviäisi montaakaan kuukautta hengissä alemmissa yhteiskuntaluokissa tai köyhäintalossa. Mutta ehkä sileät käteni ja ekstrakalpea ihoni puhuisi puolestaan ja minut voitaisiin hyväksyä parempiin piireihin muistinsa menettäneenä mystisenä sankarittarena (Jane Eyre -tyyliä!)

2) Sovitaan, että selviän ensimmäisestä ongelmasta enkä kuole köyhäintaloon. Seuraava ongelma onkin sitten vaatteet. Kovasti ihailen vanhanaikaisia vaatteita, mutta en minä niitä kai koko ajan haluaisi pitää. Vakavin ongelma niissä on niiden paino. Nykyään norjalainen villapaitanikin tuntuu väsypäivinä liian painavalta taakalta ja alkaa särkeä niskaa ja hartioita. Miten sitten kaikki 1800-luvun vaatekerrokset alushamepataljoonineen? Kengätkin olivat ennen varmaan raskaita. Ja vaikka tukiliivi onkin jees, en minä mihinkään kireään korsettiin suostuisi, emansipoitunut nainen. Entä miten jaksaisin pukea ja riisua sen kaiken? Entä miten tottuisin omituisiin alushousuihin ja siihen, että kainalot märästyy eikä ole deodoranttia eikä vaatteita heitetä pesuun joka päivä (olettaen etten päätyisi johonkin biljardööriaateliskartanoon jossa toteltaisiin oikkujani)? Kutisisivatko sukat?

3) Kuukautiset. Tätä tuskin täytyy avata sen enempää. Emmeköhän me länsimaiseen henkilökohtaiseen hygieniaan tottuneet saa ajauksesta kiinni aika nopeasti.

4) Lääketiede. Alussa mainitsin jo, että kuolisin ensimmäiseen kunnon flunssaan. Viimeistään siinä kohtaa kun ne iskisivät suonta ja vuodattaisivat ennestäänkin matalan hemoglobiinini fataalille tasolle tai jotain. (Oikeasti en tiedä, olisiko suoneniskentä huono juttu.)(Ajatus kuitenkin ällöttää.)

5) Hampaat. Minun on pitkään pitänyt googlailla hammashygienian historiaa. Mutta sen perusteella, mitä kuulin eilen suuhygienistilta kun minulta poistettiin hammaskiveä, en voi odottaa hirveästi 1800-luvun hammasjutuilta, jos vielä 1970-luvulla ainakin osassa Suomea meininki oli retuperällä. Joka tapauksessa voinen olettaa, että 1800-luvulla ei ollut fluorihammastahnaa eikä Fludent-tabletteja. Koska minua ei huvittaisi hirveästi joutua sen ajan hammashoidon kohteeksi, välttelisin varmasti hysteerisesti kaikkea sokeripitoista (ja se olisi varmaan helpompaa siinä ajassa kuin nykyajassa) ja improvisoisin hammaslankoja ja -harjoja. (Jotakin systeemejä toki oli silloin jo olemassa, mutten tiedä mitä.) Mutta miten pitkälle se riittäisi?

(Edit: Lisää ongelmia löytyy tästä aiemmasta kirjoituksestani. Eli pelkäisin räjähteleviä vessanpönttöjä ((joita ei esiinny oheisessa tekstissä mutta kylläkin tekstissä mainitussa tv-dokumentissa)) ja sitä että joku tyrkyttäisi minulle vaarattomana jotakin myrkyllistä kemikaalia ja sitä että kuolisin epätasaisiin sivuportaisiin.)

Mikähän oli naisen keskimääräinen elinikä 1800-luvun Suomessa? Ja millainen olisi elinennusteeni, jos päätyisin sinne nyt? Olisiko siitä apua, että elimistöni on saanut yli kolme vuosikymmentä nauttia vitamiineja ja fluoria? Entä voimassaolevat rokotteeni? Auttaisivatko ne? Kai? Mutta immuniteettini ei olisi kai tottunut senaikaisiin bakteereihin. (Tästä päästään taas siihen kohtalokkaaseen ensimmäiseen kunnon flunssaan.)

Joka tapauksessa. Varmasti tv-käsikirjoittajat ja kirjailijat ovat miettineet nämä kaikki jutut läpi. Mutta miksi se ei ilmene näkemissäni leffoissa tai televisiosarjoissa? Miten ihmeessä fiktiiviset sankarittaret säntäävät päätä pahkaa ihanaan vannealushameaikaan ja jäävät sinne ikiajoiksi? Kysyn vaan.

Hyviä puolia 1800-luvulla olisi ainakin se, että keskimäärin ruoka ei olisi geenimanipuloitua ja että se olisi melko varmasti lähituotantoa. Mutta kyllä tulisi ikävä suklaata ja appelsiineja ja avokadoja ja lista on loputon. Enkä minä tiedä, että miten oli hivenaineiden ja vitamiinien ja sellaisten kanssa. Ilmiselvästi kaikki eivät kuolleet menneisyydessä keripukkiin, koska ihmiskunta on varsin väkirikas nykyään. Joten kyllä entisaikojen ruuassa ravinteita oli, monessa luultavasti enemmän kuin nykyisissä jutuissa (tyyliin viljoissa), ja modernilla tietämykselläni söisin siellä 1800-luvulla niin paljon mustikoita kuin mahdollista. Mutta miten onkaan jodin laita Suomen maaperässä? 

Toinen hyvä puoli 1800-luvulla olisi se, ettei olisi kodinkoneiden aiheuttamia inhottavia ääniä. Esimerkiksi imurin.

Olen miettinyt myös sitä, että byrokratian kannalta on kuitenkin parempi matkustaa menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Lähettäkääpä 1800-luvulta kartanonomistaja nykyaikaan. (Valitsin kartanonomistajan, koska minua mietityttää juuri siinä asiassa yksi juttu.) Tänne pelmahtaa ilman sosiaaliturvatunnusta ja mitään merkintää peruskoulun käymisestä tai yleensä mistään. Hah. Selitäpä viranomaisille, että mistä kiikastaa. Henkilö puhuisi kyllä sujuvasti suomea ja olisi ilmeisen suomalainen ja sivistyneen oloinen ja täysipäinen ja kaikkea. Mutta mitä hänelle tehtäisiin? Mistä häntä epäiltäisiin? Miten on valtio varautunut menneisyydestä nykyaikaan teleportattuihin ihmisiin? Psykiatrisella sairaalalla? 

No. Oletetaan että aikamatkustaneesta tyypistä tehtäisiin geenitestit (olenko katsonut liikaa televisiota?) ja oletetaan (en todellakaan tiedä, pitääkö seuraava paikkaansa), että samassa suvussa on parinsadan vuoden akselilla niin samanlaiset geenit, että geenitestin perusteella pystyttäisiin huomaamaan, että jonkun 2000-luvulla itsensä geenitestauttaneen silmäätekevän henkilön geeneissä olisi niin huomattavaa yhdenmukaisuutta mystisen sosiaaliurvatunnuksettoman geenien kanssa, että silmäätekevä tyyppi kutsuttaisiin paikalle ja aikamatkustanut ja silmäätekevä esiteltäisiin toisilleen sukulaisina. Ja sitten silmäätekevä tunnistaisi aikamatkustaneen (joka ei oletettavasti olisi yrittänyt selittää kenellekään matkustaneensa ajassa, koska kuka hullu sellaista uskoisi) samaksi tyypiksi, joka könöttää hänen sukukartanonsa eteisen rappukäytävän taulussa, ja sitten silmäätekevä muistaisi lukeneensa sukuarkistoista, miten se rappukäytävän taulun esi-isä vain katosi. Niin mitä tekisi silmäätekevä? Niinkö luovuttaisi perintönsä ja kartanonsa esi-isälleen, jolle se oikeudenmukaisesti (ehkei silti juridisesti) ajatellen kuuluisi?

Joo. Suosittelisin, että varmuuden vuoksi kannattaa välttää aikamatkustamista, suunniteltua tai suunnittelematonta. Sen sijaan ihminen voi hankkiutua rikkaaksi, ostaa kartanon ja elää siellä sillä tyylillä kuin huvittaa. Paljon yksinkertaisempaa.

Mutta joka tapauksessa. Se tärkeä ilmainen neuvo. Ei olisi ehkä lainkaan typerää kulkea aina pari kiloa hammasharjoja ja hammastahnatuubeja mukanaan. Varmuuden vuoksi.

Seuraneitikoulutettava Astrid

Uusi kissamme, Astrid Mimmi Lumikki Lyydia, on asunut meillä nyt kohta kuukauden, joten on aika esitellä kissahenkilö, joka oletettavasti tulevaisuudessa aina välillä vilahtelelee blogissani.

Tässä passikuvatyyppinen informoiva dokumentti Astrid-kissasta.

Tässä toisaalta aivan yhtä informoiva dokumentti.

Astridin koulutus alkoi heti sen saavuttua tänne. Toisena päivänään uudessa kodissaan se jo perehdytettiin islantilaisen kaarrokeneuleen saloihin.

Islantilaisen kaarrokeneuleen saloja.

Muutamassa päivässä Astrid jo oppi, että laaduntarkkailu tapahtuu parhaiten vieressäni. Aivan ei seuraneitikoulutettava vielä kuitenkaan ole saavuttanut edeltäjänsä ammattitaitoa. Mutta pitää antaa aikaa! Astrid on nyt 11 kuukautta vanha, Arthur-neiti oli paljon kypsemmässä iässä ja sen puolesta oppinut yhtä ja toista. (Nuoressa neidissä on kuitenkin ainesta. Se viihtyy erinomaisesti sylissä ja lähellä.)

Astridissa on ihan aitoa oppimishalua.

Asennetta löytyy myös. Tai kiinnostusta maantieteeseen?

Astrid-kissa opin tiellä.

Olemme ehtineet perhetyä jo tilkkujen sommitteluunkin.

Astrid osoittaa asianmukaista mielenkiintoa renessansipukuprojektiani kohtaan. Kyllä tästä vielä pätevä seuraneiti saadaan.

Joulukortteja

Mainos! 

Kun minua vähän patisteltiin, sain aikaiseksi painattaa joulukortteja myyntiin. Tai joulukorttia. Yksi ja sama kuva kaikissa. Eli hauska joulumaalaus parin vuoden takaa. Kuvassa porot kurkkivat vanhan koulun ikkunasta, että miten lapsosten joulujuhla etenee. Kortteja voi ostaa 10 kappaleen seteissä Varalusikka-nettikaupasta. 

Mainos päättyy!

Sota ja rauha -aikajana

 Aikajana sisältää aivan täydet juonipaljastukset! Totaalispoileri!

Asia erikseen on, saanko ladattua tiedostoa tähän siten, että se on millään tavalla luettavissa. Kauhean vaikea saada sitä riittävän isona muttei liian isona. (Eikä esikatselutoiminto kerro lopullista totuutta. Joten tämä on vain julkaistava, jotta pääsen näkemään, toimiiko kuva.)

Mutta siis. Minun on monta vuotta tehnyt mieli tehdä aikajana Sodasta ja rauhasta. Kirjan aikajänne on niin pitkä ja se levittäytyy maantieteellisesti niin laajalle alueelle ja niin monet henkilöt liikkuvat niin paljon ja välillä eivät liiku niin sitten yhtään mutta aikaa kuluu niin paljon, ettei niin vain voi käsittää, että mitä missä milloin.

Niin että aikajana. Se on melko viitteellinen, joten siitä on hyötyä vain, jos tuntee tarinan. Mutta ehkä joku muukin kirjan lukenut on jälkikäteen pähkäillyt aikoja ja paikkoja. Sellaiselle aikajanastani saattaa olla iloa.

Aikajana on joiltakin osin tulkitsevainen, sillä ei Tolstoi koko ajan kerro asioita ihan kuukauden tarkkuudella. Eikä hän kerro muutenkaan kaikkea. Esimerkiksi ruhtinatar Marian Moskova-jaksoille ei anneta päätöksiä (mutta aina neiti päätyy takaisin Lysyja-Goryyn). Tarkat ajanmääreet (kuukaudet) ovat kaikki suoraan Tolstoin tekstistä (suomennoksesta tietenkin). Ne noudattavat juliaanista kalenteria, joten jos joku historiaa hyvin ulkoa osaava ihmettelee, että miksi esimerkiksi Borodinon taistelu on aikajanassa merkitty elokuulle eikä syyskuulle, niin selitys johtuu kalenterista. Ja tietenkin ensisijaisesti Tolstoista.

Laitoin aikajanaan teemavärejä, ja pääasiassa jos henkilöiden sarakkeiden värit natsaavat keskenään, ovat henkilöt kosketuksissa toisiinsa. Näin ei kuitenkaan ole vihreän värin kanssa, joka markkeeraa Venäjän armeijan hommissa olentaa. Paitsi Nikolai ja Andrei tapaavat kyllä rintamalla kerran. Ja toisaalta Pierre ollessaan sotavankina ei ole Venäjän armeijan hommissa. Mutta niinku. Ihan hyvä logiikka minulla on! 

Napoleon-saraketta olisi voinut käyttää historiasarakkeena, mutta minua laiskotti alkaa merkata kaikkia armeijoitten tekemisiä ja välirauhoja ynnä muita. Sen sijaan minua houkututti pistää oma sarake kansojen liikkeille ja muulle filosofialle, ihan vain sotkeakseni kaavion lukukelvottomaksi, mutta ystävällisesti omaa psyykettäni (ja miksei muidenkin) kohtaan pitäydyin pelkässä juonikaaviossa.

P.S Sain kuvan lopulta toimimaan. Mutta aika surkeasti luettavissa se on. Jos jollakin on vinkkejä, miten Paintilla tehty piirustus, joka on muutettu PNG-kuvaksi, saadaan mahtumaan blogikenttään ilman liikoja pienennyksiä, vinkit otetaan ilolla vastaan!

Viktor Pelevin: Kauhukypärä

Tässä toinen teksti, jota olen pantannut varsin pitkään.

Luin Kauhukypärän tammikuussa, jolloin aloin jo suunnitella aiheesta blogitekstiä. Kirjoittamisen aloitin jopa jo alkukesällä:

"Olen lukenut viimeisen vuoden sisällä aika paljon ystävien kanssa. Ensin luin samaa tahtia ystävän/ystävien kanssa Tolkienia, sitten Potterit, sitten Kauhukypärän ja nyt meneillään on Sota ja rauha.  On kovin hauskaa lukea ystävien kanssa samoja kirjoja. Silloin voi esimerkiksi pistää viestiä toiselle, että missä sinun Sormuksen saattueesi menee, minun saattueeni on nyt hajallaan pitkin Keskimaata. Lukukokemuksen jakamisen ilon lisäksi on mukavaa lukea toisten kanssa samaa tahtia siksi, ettei itselle pääse tulemaan annoskateus. Se, että joku pääsee seikkailemaan Keskimaahan tai Tylypahkaan tai sotimaan Napoleonia vastaan ja itse nyhjää vain vaikka Pemberleyssä, on omiaan kiristämään ystävien välisiä suhteita!

Kauhukypärän luin ystävien kanssa samaan tahtiin kuitenkin ihan vain käytännöllisistä syistä, en annoskateussyystä. Kirja on lyhyt, hauska ja äkkiseltään aivan päätön. Koska kirja on lyhyt ja hauska, voi sen lukaista toisen ihmisen kanssa yhtä aikaa missä elämäntilanteessa tahansa. Mutta perimmäinen (käytännöllinen) syy kirjan lukemiseen aina uudelleen ja mielellään toisten seurassa on se, että kirja on äkkiseltään päätön. Sitä haluaa saada toisilta ihmisiltä valaistusta.  Ja kun kirjan lukee joka kerta kun joku ystävä lukee sen, vääjäämättä alkaa kirjaa vähitellen tajuta. Tämä taisi olla neljäs Kauhukypärä-lukukertani, ja tunnen itseni lisäksi jo viisi muuta kyseisen kirjan lukenutta ihmistä. 

Paitsi nyt on niin, että edelleenkään kukaan tuntemani Kauhukypärän lukija ei ole osannut selittää minulle, mitä aivan täsmällisesti ottaen ihan konkreettisesti kirjan lopussa tapahtuu.

Se siitä käytännöllisyydestä."

Siihen jäin jumiin.

Koska Kauhukypärän kanssa vain jää jumiin, jos sitä haluaa ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.

Ei kaikkea tarvitse ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.

Mutta on asioita, joista haluaisi huvin vuoksi ymmärtää jotakin! Etenkin sellaiset asiat, joista tietää, ettei niitä ole edes tarkoitettu täsmälleen ottaen ymmärrettäviksi, joskus suorastaan huutavat, että yritä ymmärtää minua.

Tuota joo. Tässä kaivelen justiinsa toista kertaa peräkkäin monttua sille kirjoitusrimalle.

Jep.

Kauhukypärä (2005) on Pelevinin tuotannosta neljäs suomennettu kirja. (Sen jälkeen on suomennettu vain yksi teos lisää.) Kaikki Pelevinin (suomennetut) kirjat ovat vallan kantaaottavia, yhteiskunnallisia, satiirisia, kriittisiä ja absurdeja. Mielestäni absurdein niistä on tsättimuotoon kirjoitettu Kauhukypärä. (Soitin joskus sata vuotta sitten Kotukseen ja kysyin, miten suosittelevat kirjoittamaan 'chatin'. Kertoivat, että asiatekstiin 'kahden verkkopäätteen välinen keskustelu' olisi asiallinen. Ja 'tsätti' oli aivan hyväksyttävä muoto noin muuten. Kiusallani olen sen jälkeen käyttänyt aika paljon tsätti-sanaa. Vaikka se on harvinaisen ruma.)

Koska teos on kirjoitettu tsättimuotoon, se on nopeasti luettavaa dialogia. Melkoisen pelkistetty kirja. Ei mitään kertojia, ei ulkopuolisia havaintoja, pelkkä dialogi. Ja millainen dialogi? Kiehtova! Ja sellainen, joka hetkessä auttaa lukijaa muodostamaan nimimerkeistä oman käsityksensä. Kenestäkään henkilöstä ei saada tietää oikeastaan mitään faktoja, joten kaikki mielikuvat syntyvät kunkin ilmaisutavasta. Jotka eivät ole mitään tyyppihenkilöilmaisutapoja vaan  ihan vain tavallisten ihmisten juttuja. (Paitsi silloin kun jutut ovat hämäriä, ne eivät ole tavallisten ihmisten juttuja.) Minua ihastuttaa kovasti Pelevinin kyky kirjoittaa henkilöilleen identiteetit uskomattoman pienieleisesti.

Itse tarina perustuu Theseuksen ja Minotauroksen myyttiin, johon tutustuminen antaa lukukokemukselle mielestäni lisäarvoa. Tosin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin (täsmälleen ottaen maaliskuussa 2013). Lainaanpa muutaman vuoden takaista itseäni:

"Samalla tuli sitten alettua lukea Kauhukypärää taas. Se on vallan mainio kirja, ja sen ymmärtämistä auttaa vähän (huom, vähän), että tutustuin viime lukemiskerran yhteydessä vähän kreikkalaiseen tarustoon (huom, vähän). Vieläkään en kuitenkaan saa otetta, millainen itse kauhukypärä on. Vai mitä sanotte tästä, visualisoituuko? (Suomennos Arja Pikkupeuran.) 

Ariadne

Muistan, että kauhukypärä muodostui muutamista pääosista ja lukuisista apuosista. Osilla oli oudot nimet: frontaalihaavi, nyt-siivilä, labyrinttiseparaattori, runsaudensarvet, Tarkovskin peili ja niin edelleen. Kaikkein suurin osa oli nyt-siivilä ja frontaalihaavi. Se oli kaksiosainen ja sulautui ajoittain yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen ulompi osa, haavi, näytti reikäiseltä silmikolta, ja sisäosa, siivilä, jakoi kypärän ylä- ja alaosaan, niin että siihen ei olisi mahdollistunut työntämään pienintäkään päätä. Kääpiö sanoi, että nyt-siivilä erottaa menneen tulevasta, ja siksi se, mitä me kutsumme nykyhetkeksi, on juuri siinä. Siitä nimikin tulee. Menneisyys on kypärän yläosassa ja tulevaisuus alaosassa. 

Monstradamus

Jotenkin epäloogista. Ehkä se oli päinvastoin? 

Ariadne

Ei, tämän minä muistan ihan tarkkaan. - - - No niin, se [kääpiö] sanoi, sinun kasvoillesi lankeaa kesäpäivän lempeä hohde. Samaan tapaan frontaalihaavi lämpenee sille lankeavien vaikutteiden virrasta ja lämpö välittyy nyt-siivilään. Siivilä härmistää kypärän yläosassa sijaitsevan menneisyyden, joka muuntuu usvamaiseen olomuotoon ja kohoaa olosuhteiden paineen vaikutuksesta runsaudensarviin. Runsaudensarvet lähtevät otsasta, kiertävät kypärän sivuja myöten ja kietoutuvat yhdeksi niskapalmikoksi, joka laskeutuu kypärän alaosaan. Siellä, nyt-siivilän alla, on tulevaisuuden alue, jonne lasketaan niskapalmikossa syntyneet toivonkuplapäästöt. Nämä kupla kohoavat ylös ja puhkeavat nykyisyyden siivilään, mistä taas syntyy olosuhteiden paine, joka saa labyrinttiseparaattorin tuottamaan vaikutteiden virtaa. Vaikutteiden virta vuorostaan hajoaa frontaalihaaviin, lämmittää nyt-siivilää ja uusintaa syklin energian.  Se lämpö, jota kääpiö tarkoitti käyttäessään sanaa "lämmittää", ei ole sellaista kuin esimerkiksi tulen antama lämpö vaan pikemminkin sellaista kuin rakkauden lämpö. Se sanoi vain käyttävänsä minulle tuttua vertauskuvaa, että pystyisin kuvittelemaan prosessain. Myöskään vaikutteiden virta ei virtaa mihinkään, toivonkuplat eivät ole tarkkaan ottaen kuplia ja niin edelleen. 

Monstradamus

No enpä voi kehua, että olisin käsittänyt kaiken. 

No enpä minäkään. Varsinkaan, kun jotenkin olen päässyt ymmärrykseen, että kauhukypärä, johon ei mahdu päätä sisään, on Asteriskin päässä. Mutta luullakseni yritän ymmärtää liian konkreettisesti... (Pelevinillä on joku sähköinsinööritutkinto, josta se varmaankin saa etumatkaa noin häröjen mekaniikkojen keksimiseen.)"

Nyt uusimmalla lukukerralla kauhukypärä visualisoitui minulle! Ystävällenikin visualisoitui! Nimittäin sovimme, että kumpikin yrittää piirtää kauhukypärän, joten oli vähän pakko visualisoitua. Tässä minun versioni:

Ystäväni versio on joskus vielä ehkä nähtävissä hänen blogissaan, ja kun niin tapahtuu, linkitän sen tänne.

Toinen ystäväni taasen audiosoi (?) kauhukypärän. Täytyy myöntää, että kauhukypärälle tekee enemmän oikeutta kuulokuva kuin näkökuva! Kuulokuva ei pakota ymmärtämään täsmällisesti  ottaen ja konkreettisesti.

Sitten.

Viime lukukerralla koin oikeastikin alkavani käsittää Kauhukypärää ja jopa pikkiriikkisen sen loppua. Käsittämistä edisti kovasti se, että meitä oli kolme kaverusta tsättäilemässä keskenämme ja pureskelemassa kirjan sisältöä. (Meitä ilahdutti suuresti pureskella tsättimuotoista romaania juuri tsättäämällä.) Ongelmallista oli vain käsitykseni muotoilu sanalliseen muotoon tänne syvälliseen blogiini. Abstraktin kirjan abstraktista sisällöstä olisi mukamas pitänyt osata kirjoittaa jotenkin hienosti. Ja siinäpä odotin että aivoihini rakentuu upeita sanankäänteitä. Ja kului kahdeksan kuukautta... Ja unohdin kokonaan, mitä olin oivaltanut.

Niin että se siitä.

Mutta voin kertoa, että käsittämiseni oli oikein hieno! Se liittyi ihmisyyteen ja psykologiaan, joka yleensä liittyy ihmisyyteen, ja ihmisen henkisiin kasvuprosesseihin, joka kai on psykologiaa. Hmmm. Pelkistetysti ilmaistuna. Oivallukseni liittyi ihmisyyteen.

Ei tässä muuta kuin että sitaatti ja moi.

Monstradamus

MUUUUUUU!

IsoldE

MUUUUUUU! 

Nutscracker 

MUUUUUUU! 

Organizm)-:

MUUUUUUU! 

Theseus

MUUUUUUU! 

Ariadne

MUUUUUUU! 

UGLI666

MUUUUUUU! 

Romea-y-Cohiba

MUUUUUUU! 

Organizm)-:

MUUUUUUU!  

Sartrik

MUUUUUUU!

Organizm)-:

Hyvä herrasväki, en tajunnut, mitä tuo oli?

Sota ja rauha (BBC 2016), viimeinen valitusvirsi

Vielä kerran. BBC:n uusi Sota ja rauha -tv-sarja. Minua on kirjoituttanut tämä jo pitkään (kuten moni muukin asia kirjoituttaisi), mutta aina päädyn latailemaan nukenvaatekuvia, koska loogisen tekstin jäsentäminen on niin kauhean vaikeaa ja työlästä ja aina kehittelen itselleni rimakauhun.

Niinpä kaivan rimalle nyt montun. Ja kirjoitan. Koska Sota ja rauha on edelleen lempikirjani ja siitä höpöttäminen on hauskaa (jos osaa ottaa rennosti).

Täällä Käpylässä sataa lunta. Jos talvi alkoi oikeastikin nyt, tämä syksy jäi toistaiseksi elämäni lyhyimmäksi. Tajusin nimittäin vasta kaksi viikkoa sitten, että nyt on jo syksy. Looginen seuraus asiasta on, että aloin vasta kaksi viikkoa sitten miettiä, pitäisikö parveke laittaa talvikuntoon. Ymmärtänette, että en ryhtynyt heti toimeen, sillä kuka nyt heti syksyn tullen haluaisi poistaa kesän jäljet. No. Äsken sitten kahlasin parvekkeella lumessa ja kopistelin ruukkuja tyhjiksi ja laitoin paikkoja. (Lakaisin myös lumet. Jo neljättä kertaa kolmen päivän aikana.)

Siinä nenäni palellessa ja lumen pöllytessä minulle tuli mieleeni pakkasessa värjöttelevä Sonja. Ja nyt tämän tarpeettoman sääkatsauksen ja sen lopettavan aasinsillan kautta siirrynkin luetteloimaan ajatuksiani. Eli. Seuraavaksi epäolennaisia kommentteja BBC:n Sota ja rauha -sarjasta ja pitkiä lainauksia Tolstoin tekstiä. (Katkelmat ovat J. A. Hollon suomennoksesta.) (En osaa tehdä näppäinkomennolla suhuässää, jonka vuoksi ne puuttuvat kaikista Natasoista ja muista suhuässiä sisältävistä kirjaimista. En jaksanut kopioida jostakin tekstistä oikeanlaista kirjainta ja liittää sitä aina oikeisiin kohtiin.)

BBC:N TV-SARJAN MIINUKSIA:

- Vaatetus talvipakkasilla. Minun on tavattoman vaikea uskoa, että venäläiset eivät olisi ymmärtäneet 1800-luvulla, miten pukeudutaan kylmässä säässä. Itse asiassa voisinkin havainnollistaa kuvallisesti, mistä näkemykseni on syntynyt:

Vasily Surikov (1843 - 1916): Взятие снежного городка. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Boris Kustodiev (1878–1927): Maslenitsa. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Kun mielessä on edellisenkaltaiset taidemaalaukset, on vaikea niellä telkkariruudulla (läppäriruudulla) näkyvää kuvaa, jossa Pierre Bezuhov istuu reessä turkki yllään mutta kaula paljaana. Tai jossa Natasa, Sonja ja Nikolai istuvat reessä, turkit ja turkislakit yllään, mutta kaulat paljaana. Tai jossa Natasa ja Andrei telmivät lumessa, Andrei, kuinkas muutenkaan, kaula paljaana. (Melkeinpä luulisi, että BBC:n puvustukselta loppui määrärahat siinä kohtaa, kun mietittiin kaulahuiveja.) Pahin kuva kuitenkin on se, jossa Sonja ja Rostovin perhe saattavat Nikolaita sotaan (monetta kertaa). He seisovat ulkona kymmeniä metrejä pitkän pihapolun päässä, taustalla näkyy talo, ympärillä on lunta ja itse kunkin hengitys huuruaa. No. Mitä on saattajilla päällään? Ei juuri mitään. Ja siihen jää seisomaan punanenäinen ja värisevä Sonja ohuessa (ja avokaulaisessa) empiremekossaan pelkkä hartiahuivi harteillaan.

Ehkä minulla on vääristynyt käsitys talvipukeutumisesta. Mutta anteeksi nyt vain, BBC:n puvustus, minä pistän kyllä paukkupakkasilla päälleni vähintään kaulahuivin (sisävaatteiden lisäksi tietty), jos piipahdan pelkästään viemään roskat ulos. Ihan oikeasti kukaan tolkun ihminen, joka on kasvanut ilmastossa jossa talvi on talvi, ei lähde hortoilemaan ulos pelkän hartiahuivin kanssa. Ei, vaikka olisi sanomassa pelkästään heipat armaalleen. (Ei varsinkaan aikakautena, joka ei tuntenut tulehduskipulääkkeitä ja antibiootteja ja jolloin kuoltiin keuhkokuumeeseen useammin kuin nykyään.)

- Kaikki kirjan ihanat romanttiset lempikohtaukseni on sössitty sarjassa täysin. Ja osa lempikohtauksistani on jätetty kokonaan pois (joka edellisen virkkeen valossa ei välttämättä haittaa niin kauheasti.)

Eräät suosikkikohtaukseni kirjassa ovat Rostovien vierailu sukulaissedän luona metsästysretken jälkeen sekä joulujakso, jossa (muun muassa) Rostovin nuoriso pukeutuu naamioasuihin joulun aikaan ja rekiretkeilee naapuriin ilveilemään. Joulukatkelma on koko Sodan ja rauhan onnellisin ja taianomaisin jakso, ja naamioilvely rekiretkineen on Sonjan tarinan kohokohta.

Sonjan naamiaispuku oli parempi kuin kenenkään muun. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja Sonja joutui hänelle muuten vieraaseen hilpeän toimeliaisuuden tilaan. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos  milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja hän näytti tserkessipuvussaan aivan uudelta ihmiseltä. --

--

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai erotti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuivat pimeällä kuistilla meluavaan seurueeseen.

--

Jalakset natisivat, kumea aisakello helisi, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vasten ja pöllyttivät kääntyessään ilmoille sokerilta hohtavaa valkoista lunta.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten rekien helinä ja narske. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä. Kun vielä liikuttiin puutarhan vierellä, heittivät alastomat puut varjoa tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi katsetta timanttikirkas, sinertävän hohtava, kuutamossa liikkumattomana lepäävä lumiaavikko. Ensimmäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen ja kolmas aivan samoin, ja reet liukuivat perätysten, häikäilemättä rikkoen luonnon syvää rauhaa.

- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! - kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natasan ääni.

- Kuinka selvästi kaikki näkyykään, Nicolas! - kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja kumartui paremmin nähdäkseen. Aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen täyhystivät kuun valossa soopelikauluksen sisästä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", ajatteli Nikolai. Hän kumartui lähemmäs tyttöä ja hymyili.

 --

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakaan; tämä on aivan outo seutu, missä en ole milloinkaan ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä tahansa!" Hän kirkaisi hevosille ja alkoi pyrkiä Zaharin valjakon ohi.

--

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkaisi ympärilleen. He olivat yhä samalla kuun valaisemalla tarumaisella  tasangolla, joka välkkyi kuin tähtien täyttämänä.

"Zahar huutaa, että kääntyisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljekovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukova? Jumala tiesi, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä - mutta ylen outoa ja ihanaa tämä on." Hän katsahti rekeen.

- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkoiset, - sanoi eräs noista kummallisista, sievistä, oudoista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaan Natasa", ajatteli Nikolai, "mutta tuo on Luisa Ivanovna; tai kenties ei olekaan; tuota viiksiniekkaa tserkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

--

Kotimatkalla Nikolai ei enää hoputtanut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti tavan takaa tässä loihtuisassa kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvojen ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, josta hän oli päättänyt olla koskaan eroamatta.

Siinä on tekstiä, jota lukiessani olen aina ikionnellinen suomalaisuudestani ja siten mahdollisuuksistani käsittää viimeistä piirtoa myöten, mitä merkitsee tähtitaivas, pakkaslumi, narske, huuru ja talven taika.

Tolstoilla on ihmeellinen kyky tiivistää aika samalla venyttäen sitä. Hänen tekstinsä aiheuttaa saman ilmiön kuin pieni musiikkikappale, jota kuunnellessaan aika pysähtyy ja jonka loputtua ei voi uskoa, että se musiikillinen helmi olikin vain kaksiminuuttinen hetki, koska se hetki oli niin täysi. Tolstoin yksi ehdottomasta viehätyksestä on minulle juuri tekstin tiivis runsaus. Pieneen tilaan on kerta toisensa jälkeen survottu paljon yksityiskohtia. Milloin sormen värähdyksiä tai kureliivin narahduksia, milloin epäolennaiselta tuntuvia ajatuksia, milloin aivan tarpeettomilta kuulostavia lausahduksia. Siitä kaikesta muodostuu oma maailmansa, joka sulkee sisäänsä. Tämä tapahtuu myös Sodan ja rauhan rekiretken aikana. Ajelu on paperilla tuskin aukeaman mittainen, mutta kaikki ne sanat ja havainnot, mitä aukeamaan  mahtuu, pysäyttävät ajan, ja lukija joutuu samaan epätodelliseen maailmaan kuin Nikolai. Ainakin minä joudun, kerrasta toiseen.

Televisiosarjassa vierailu sedän luona ja rekiajelu on yhdistetty joulukohtaukseksi, naamioleikit on jätetty pois. Aivan kätevä ja toimiva ratkaisu. Mutta voi, mikä pettymys! Talvisen taian sijaan katsojille tarjotaan kämäinen, nuoskaluminen ja harmaa rekiajelu! Ymmärrän kyllä, että tv-sarjan budjetti on rajallinen, joten kuvausmatka kunnon talvimaisemiin sekä kirkkaan pakkasyön odottaminen on liikaa vaadittu. Mutta... Kuitenkin.

Mitä tulee televisosarjan tarjoamaan vierailuun Rostovien sedän luona.

Keräilen täällä itseäni.

Televisiosarjassa lavastus on kohdillaan kyllä. Tunnelma on lämmin ja tuoksuvainen, kuten kirjassa, jossa vierailusta kertovat sivut tihkuvat hunajakakkuja, simaolutta, paahdettuja pähkinöitä, kirnupiimään tehtyjä ruisjauhopiirakoita, koiria ja balalaikoja. (Huom. Kahta viimeksi mainittua ei syödä.) Setä tarinoi, soittaa ja laulaa, Natasa on onnellinen.

- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä vielä! - huusi Natasa heti sedän lopetettua. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. - Nikolai, Nikolai! - toisteli hän ja katsahti veljeensä, ikään kuin olisi kysynyt häneltä:  mitä tämä oikeastaan on.
Nikolaitakin sedän soitto kovin miellytti. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmaantuivat ovelle, ja hänen takanaan tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona tyttö" ... soitti setä, suoritti taas sukkelan juoksutuksen, lopetti ja liikutti vielä tahdikkaasti hartioitansa.
- Jatka, jatka, setä kulta, - pyysi Natasa niin rukoilevalla äänellä kuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut.
Setä nousi seisoalleen, ja näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut kaksi eri ihmistä - toinen hymyili vakavana veitikalle, joka ujon hartaana valmistautui tanssiin.
- Tulehan, pikku sukulaiseni! - huudahti setä ja huitaisi kädellään Natasalle.
Natasa heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä puuskaan, liikutti hartioitaan ja alkoi tanssia.
Missä, miten ja milloin tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, oli imenyt veriinsä venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä hän oli saanut nuo elkeet, jotka pas de châlen olisi luullut jo aikoja sitten tunkeneen syrjään? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän odotuksen mukaiset, sellaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppia. Heti kun Natasa oli aloittanut ja hymyili siinä juhlallisen ylpeänä ja samalla veitikkamaisen hilpeänä, Nikolai ja muut läsnäolijat huokasivat helpotuksesta. He eivät enää, kuten aluksi, pelännet hänen tähtensä, vaan katselivat häntä jo ihastellen.
Hän teki tehtävänsä niin moitteettomasti, niin täysin moitteettomasti, että Anisja Feodorovna, joka heti aluksi oli hänelle ojentanut tässä toimessa välttämättömän huivin, nauroi ja itki katsellessaan tuota hentoa, suloista, hänelle aivan vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka osasi paneutua täysin samaan mielentilaan kuin Anisja, Anisjan isä, äiti  ja täti tai kuka venäläinen tahansa.
- Kas niin, pikku kreivitär - sepä selvä juttu, - virkkoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. - Siinäpä minulle heimolainen! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle - sepä selvä juttu!

Televisiosarjassa puitteet tosiaan ovat hyvät. Mutta kirjan välitön ja luonteva vaikkakin romanttisella kansallistunteella kevyesti paatoksellistettu tilanne on pelkistynyt tv-sarjassa pelkäksi romanttiseksi paatokseksi. Siinä tupa on täynnä väkeä, setä soittaa ja Natasa on transsimaisessa tilassa. Hän alkaa tanssia ikään kuin huomaamattaan ja Petja kuiskaa jollekin, muistaakseni isälleen tai Nikolaille, että miten Natasa osaa tanssia noin, ja vastaus, joka saa minut järsimään pöydänkulmaa, kuuluu, että "se on hänellä veressä". Äääää. Periaatteessa sama asia mitä kirjassa tapahtuu. Käytännössä niin kovin alleviivattua ja siirappista. Äääää.

- Sota ja rauha on tavallaan fragmenttimainen kirja. Se koostuu monen vuoden aikahaitarilla olevista yksittäisistä tapahtumista. Kohtauksia siellä ja kohtauksia täällä. Kirjan puoliväliin mennessä on eletty vuodesta 1805 vuoteen 1809. Loput koko teoksesta kertoo vuodesta 1812* (epilogeja lukuunottamatta).  Loppua kohden historiallisten tapahtumien määrä ja kommentointi lisääntyy ja niihin sujahdetaan fiktiivisten (ja myös todellisten) henkilöiden kautta. Minulle ainakin tulee kirjan loppupuolella tunne, että tässä ollaan merkittävien asioiden äärellä. Osasyy tunteelle lienee tiivistynyt kerronta. (Hmmm. Tai paremminkin laventunut kerronta?)

Sodassa ja rauhassa siis luodaan ensin perusteellinen pohja henkilöille ja historian tapahtumille. Itse asiassa Tolstoin luoma näyttämö on mammuttimainen. Ja siinä mammuttimaisessa näyttämössä pienet ihmiset operoivat pieniä elämiään. Itse tarina noin pelkistettynänsä on silkkaa oopperaa. Mutta se ooppera on höystetty elävillä, aidon inhimillisillä henkilöillä, joilla on merkitystä. Lisäksi se ooppera on höystetty hienolla kerronnalla, kiinnostavalla rakenteella ja syvällisellä filosofialla. Eli taas voidaan todeta, että tarina on peruskauraa, mutta se, miten tarina on kerrottu, ei olekaan enää mitään perus.

BBC:n televisiosarja yksinkertaisesti tuntuu tyhjältä.  Minun nähdäkseni tv-versiossa mukana on ainoastaan tarina. Kun Tolstoin henki puuttuu, jäljelle jää oopperainen juoni, tyhjät henkilöt ja komeat puitteet. (Tästä trailerista näky, miten sarja on komiaa näyttävää kaunista.)( Täytyy tosin sanoa, että en ole erityisen taitava lukemaan televisioruudulta rivien välejä.  Voi olla, että minulta on jäänyt ne ymmärtämättä. Voi yhtä hyvin olla, ettei niitä ole edes olemassa.)  Lisäksi tv-sarjasta puuttuu kirjan aikajänne, jonka vuoksi sarja tuntuu välillä ryntäävältä ja täyteenahdetulta. Tv-sarjassa käytetään neljä jaksoa kirjan ensimmäiseen puoliskoon ja kaksi jaksoa kirjan jälkiosaan. Sillä tavalla kirjan painotuksista ja tunnelmista ja merkityksistä katoaa, poks vain, iso osa.


BBC:N TV-SARJAN PLUSSIA

+ Televisiosarja on visuaalisesti kaunis.

+ Näyttelijät tekevät hienoa työtä (etenkin Jessie Buckley ruhtinatar Mariana) vaikka henkilöt jäävätkin minusta pelkiksi... henkilöiksi. Vika kuitenkaan ei ole näyttelijöissä.

+ Törmäsin taannoin Clive Jamesin kirjoittamaan arvosteluun. Se oli hyvä löytö. Nimittäin myönnän kyllä, että minulla on asenneongelmia tässä televisiointiasiassa. Jamesin ajatuksissa on kuitenkin perää, ja minun on syytä muistaa, että laadukkaasti filmattu tv-sarja voi vetää uusia ihmisiä alkuperäislähteen äärelle. Joka on tainnutkin tapahtua! Sillä kaksi ystävääni, jotka ovat nyt lukeneet Sotaa ja rauhaa, ovat joutuneet tahimaan kirjaston varausjonojen kanssa. Voisin lyödä vetoa vaikka leikatuista varpaankynsistäni (siis niistä paloista, jotka jää leikkauksen jälkeen yli), että vielä vuosi sitten ei kirjastoissa ollut pulaa hyllyissä nököttävistä Sota ja rauha -niteistä.

+ Lopuksi lainaan tähän suoraan Clive Jamesia. Seuraava lainaus on sikäli epäreilu, että Jamesin juttu kyseisestä tv-sarjasta on positiivissävyitteinen. Mutta tämä on niin mainiosti sanottu. Ja näkyyhän siinä armollinen vapauttava tuomiokin:

So why bother with the screen adaptations at all? Well, there’s the sheer fun of watching thousands of clever people pouring millions into doing the impossible.  

P. S. Join glögiä pari päivää sitten ja olen ihan joulutunnelmissa muutenkin. Minusta oikeastaan kesästä kahden viikon syksyn kautta suoraan kahden kuukauden jouluun olisi oikein hyvä systeemi. Kun nyt vain pikkupakkaset jatkuisivat! Aina maaliskuulle saakka, kiitos! Haluaisin lempivuodenaikani tekevän comebackin!

P. P. S. Olen kirjoittanut BBC:n tuottamasta Sota ja rauha -tv-sarjasta kaksi kertaa aiemmin. Ensin haukuin sen ensimmäisen osan, sitten totesin, että myöhemmissä jaksoissa sarjan taso oli parempi.

_____

* Korjasin vuosiluvun (alunperin kirjoitin 1811). Aloin tuossa äsken puuhata aikajanaa Sodasta ja rauhasta ja huomasin, että minulla on ollut pää sekaisin ja että nyt meni pää sekaisin entistä enemmän. Aiheesta lisää, kun saan tarkistettua aikajanan.

Nuken rokokootakki (pierrot-tyyppinen) ja siniset silkkiruusukkeet

Nyt on taas miljoona kuvaa. (Tarkalleen ottaen 23.) Mikäli sinua, hyvä lukija, ei kiinnosta vaaleanpunainen kuviopuuvilla ja silkkinauhat tai nuken rokokoovaatteet, suosittelen kohdentamaan internetaikasi muualle!

Tällä hetkellä suosikkini nukenvaatteistani on tämä rokokooasu. Se on raikas ja söpö kuin mikä. Ja mikä mainiointa, takki valmistui kerrassaan ilman epäonnea ja ähmäämistä. Koko asu itse asiassa on ähmäämätön asu. Ja se on paljon se. (Pieni ongelmahetki ompeluprosessiin mahtui, mutta sekin ratkesi onnellisesti. Asiasta lisää myöhemmin.)

Raikkaita vaihekuvia (vaikka nämä kaksi kuvaa ovat esiintyneet blogissani jo aiemminkin).

Koristenauha luontui kääntöneulalla. (Hei, olihan tuossa nauhan kääntämisessä ähmäämistä! Mutta se ei ollut epäonnista ähmäämistä. Se oli sellaista ähmäämistä, mikä kuuluu asiaan.)

Koristenauha rypyttyi helposti. Ja olin laskenut sen määrän oikein! Silti ymmärsin alkaa rypyttää sitä tuolla tavalla, että viimeiseksi keskeltä takaa. Varmuuden vuoksi. (Ompelin nauhan tuubiksi käsin, koska en ainakaan minä osaa ommella ompelukoneella taitettuna noin 0,8 cm leveään suikaleeseen vain 0,3 cm:n saumanvaraa; kone nielisi nauhaa koko ajan sisuksiin. Koska siis ompelin nauhan käsin, kääntäessä ommel ratkesi parista kohtaa, mutta ratkeamat jäivät rypytyksessä alle piiloon.)

Heti oli selvää, että minun satiininauhoillani takkia ei kiinni pistetä. Minulla on varastossa vain tönkköä satiininauhaa, josta tehdyt rusetit töröttelisivät ärsyttävän epäaidosti. Yhtä (ja sopivan väristä) pehmeää nauhaa minulla oli, muttei kyllin paljon. Seuraavana jonossa syynättävänä oli organzat. Varastoistani löytyi täydellisen väristä (malvahko), mutta sitäkin oli liian vähän.

Keltaista organzanauhaa minulla olisi ollut, kiitos siskoni, noin 50 metriä. Vai 100 metriä? Mutta ei tämäkään toiminut, todellakaan. Tässä kohdin aloin haaveilla silkkinauhasta, koska oli selvä juttu, että pitää joka tapauksessa ostaa takin nauhat. Ystävä onneksi tiesi hyvän nettikaupan, niin ei tarvinnut lähteä liikenteeseen. (Tietty nauha- ja nappikaupat on maailman suola ja silleen, mutta minä mieluummin pysyn kotona kuin menen paikallisbussiin hajoamaan.)

Suunnitelma A oli tehdä takkiin valkoinen puuvillahame. No. Teinkin. Mutta ei siitä tullut tähän yhteyteen kiva (ja siitä tuli liian pitkä). Ompelen hameeseen myöhemmin valkoisen röyhelöpaidan ja teen siitä viktoriaanisen kesäasun.

No niin. Siinä oli alustavat kuvat. Sain silkkinauhani Irlannissa, mutta ompelin ne paikoilleen vasta hetki sitten. Panttasin ompelemista, koska jotenkin jänskätti alkaa ommella niitä, koska materiaali oli niin ihana ja mietin, että mitä jos sössinkin. Mutta sohvalla maatessani keksin, että homma ei todellakaan sössiinny, jos ompelen nauhat ensin kiinni pieneen puuvillasuikaleeseen, jonka sitten pistoan kiinni takin vuori- ja päälikankaan väliin. (Minusta on tulossa katu-uskottava ompelija!) Kun sitten ystäväni tuli kylään kutomaan, sain hyvän syyn tarttua toimeen:

Roikkumaan jääneen käsityön viimeistelemiseksi ei kannata näin otollista tilannetta jättää käyttämättä.

Seuraavana vuorossa olikin aina yhtä hauska puuha. Nuken pukeminen. (Otin aikaa. Siihen meni tällä kertaa 34 minuuttia ((plus valokuvausaika)).

Siinä se! Pet-en-´l'airiin ompelemani puuvillaiset hihafrillat ja huivi eivät menneet haaskuun, vaikkeivät pieru ilmassa -takkiin sopineetkaan. (Huivi on noin pieni, koska pieru ilmassa -takki on niin nafti, että sen alle piti ommella mahdollisimman vähäkankainen huivi.) Pellavainen puolihame on alunperin toisen asukokonaisuuden alushame, mutta on mainiota, että se toimii useammassakin yhteydessä. Esiliinan ompelin tähän asuun, ja se taasen toimii myös pellavaisen rokokooasun kanssa. Alkaa olla aitoa pukuvarastoa ilmoilla!

Nyt siitä melkein-ongelmasta. Tässä näkyy, miten takin kaula-aukko istuu asiallisesti. Se ei kuitenkaan heti istunut asiallisesti vaan päin vastoin. Ihmettelin jonkin verran, että missä ongelma piilee, koska pellavaisen rokokooasun kaula-aukko istuu nätisti ja takin kaava on sama kuin pellavaisen asun yläosan kaava. Ensin ajattelin, että no, pellava on tukevahkoa, ja siinä asussa käyttämäni vuorikangaskin on napakkaa puuvilaa, kun taas tämän takin materiaalit ovat hyvin pehmeää puuvillaa (minkä vuoksi takki ei ylipäätään ole hirveän ryhdikäs). Mutta sitten hoksasin. Pellava-asussa on kaula-aukossa kiristysnarut... Että eihän sekään asu istu erityisen hyvin ilman niiden narujen kiinnittämistä.

Niin muistin sitten lisätä tähänkin kiristysnarut. Ne ovat kiinni olkasaumassa ja kulkevat kaula-aukon käänteen sisällä eteen saakka. Kun ne sitoo kiinni, kaula-aukko ryhdistyy. (Ja tämän konstin löysin alkujaan joko Bradfieldin Costume in Detail -kirjasta tai sitten Arnoldin kirjasta, en muista kummasta.) Tässä kuvassa näkyy, miltä näyttää, kun kiristysnauhat ovat auki. Kaula-aukko leviää olkapäille. Kiristysnaruista on toinenkin apu. (Sellaiset kulkevat myös vyötärösaumasta alas eteen.) Niiden ansiosta takki pysyy kiinni ilman silkkiruusukkeitakin, joten silkkinauhoihin ei tule juurikaan vetoa. Jonka vuoksi ne säilynevät hyvässä kunnossa pitkään.

Takki oli söpö näinkin. Mutta kyllä rusetit olivat piste i:n päälle! (Lisää kuvia rusetittomasta takista irlantilaisjoen rannalla löytyy täältä.)

Materialistinen postaus numero n

Kaikki keinokuitupitsini:

Kaikki puuvillapitsini:

Suosikkini puuvillapitseistä:

Ja silti piti tilata nämä:

Tosin tuossa on silkkinauhoja enemmän kuin pitsejä, ja silkkinauhoja minulla oli ennen tilausta tasan 0 cm. Nyt on monta sataa prosenttia enemmän.

Nuken pet-en-l'air-takki

Nyt tulee tylsä juttu! (Ok, en voi tietää, vaikka kaikki muutkin juttuni olisivat tylsiä!)(Apua, en ajattele asiaa enempää!) Tämä on sarjassamme yksityiskohtakuvia etäihmisilleni. Eli pieru ilmassa -takin jonkinsortin vaihekuvia. Hauskempia kuvia samasta vaatekappaleesta löytyy Irlanti-kuvistani.

Huom. Tämän jutun tekstit on kirjoitettu tilanteessa, jossa mieheni riehuttaa 10 kuukautta vanhaa kissaa ja hihittää koko ajan tikahtuakseen. Täytyy sanoa, että keskittymiseni on ollut vähän heikoilla.

Jaa jaa. Näköjään lopulta onnistuin kuitenkin saamaan nuo kuvat väärään järjestykseen. Mutta siis. Alempana kaava, ylempänä leikattu kangas. Vain hihat ovat erillinen kappale. Tein tuon pet-enl'air-kaavan Janet Arnoldin kirjan mallin mukaan, paitsi että mittasuhteet eivät ole ehkä just niin prikulleen.

Selkälaskokset oli hauska tehdä, mutta aika pian huomasin, että kangas ei ole optimaalinen. Helisemässä olin siinä vaiheessa, kun lisäsin tuon niskalistan laskosten yläpäähän. Nuken niskassa on saumanvarojen puolella aivan järkyttävän paljon kangasta. Oli vaikeaa saada ne olemaan olematta hervoton massiivinen muodoton klomppi.

Niillä oli 1700-luvulla mekoissa kovasti paljon koristenauharypytyskiemuroita ja hihansuufrilloja, joiden reunoja ei ollut päärmätty vaan joiden reunat oli vain leikattu siksak. Kokeilepa samaa nukenvaatteeseen. Kangaspalat ovat niin pieniä, että kahden pukemiskerran jälkeen vaikkapa hihansuufrillat olisivat rispaantuneet olemattomiin. Harmillinen asia. Joka tapauksessa oli selvä juttu, että tästä kankaasta oli turha kuvitellakaan tekevänsä frilloja, joiden reunat on käännetty. Tai tietenkin saattoi kuvitella, jos kuvitteli samalla sateenvarjona auki törröttävät hihansuut. Joten ompelin tiheät siksakit palojen reunalle ja toivoin, että lopputulos on parempi kuin miltä tilanne näytti heti siksakkaamisen jälkeen.

Hihansuut näyttivät ihan kyllin siisteiltä, kun ne olivat paikallaan. Takin hiha-aukoista tuli vuorin kanssa niin tiukat, että en ole viitsinyt ensimmäisen sovituksen jälkeen ängetä rokokooaluspaitaa alle (käytän aluspaitana hihatonta alushametta, jonka kaula-aukon pitsit näkyvät tässäkin kuvassa).

Seuraavaksi ompelin puuvillasta huivin ja irtofrillat. Jälkimmäiset eivät esiinny tässä kuvassa. Takki toimii periaatteessa puuvillaisten asusteiden ja pellavahameen kanssa ihan asiallisesti, mutta käytännössä brokadi on enemmän omiensa joukossa silkin kanssa.

Silkiksi valikoitui keltainen.

Ja esiliinamateriaaliksi valikoitu silkki-keinokuitusekoite, jonka kudos on mukavan ilmavaa.

Tässä kohtaa tuli selväksi, että puuvillaiset asusteet eivät enää toimi tämän asun kanssa.

Siinä valmis asukokonaisuus.

Sivukuvasta näkyy, että selkämys ei laskeudu nätisti. En nyt pistänyt takin vuorista kuvaa, koska se ei ole kuvaamisen arvoinen. Oikaisin siinä Arnoldin kaavasta ja jätin selkämyksestä kiristysnyörit pois (sen sijaan tein selkämyksen kireäksi). Nyttemmin olen miettinyt, olisivatko nyörit vaikuttaneet päälikankaan laskeutumiseen.

On se sievä, vaikkei mitenkään optimaalinen. (Voitte googlailla pet-en-l'airin, niin näette miltä selän pitäisi näyttää.)

Siinä vielä lähikuvaa.

Periaatteessa mallissa on laskeutumispotentiaali. Tässä nukke nojaa etukenossa ja vedän takin helmasta. Vetämällä (jopa samanaikaisesti useammasta kohtaa) laskokset antavat myöden ja selkään tulee oikea linja. Mutta taidan tehdä seuraavaksi kokeilun halvimmasta vuorisilkistä ja varmistaa, oliko tässä tapauksessa ongelmana pelkästään kankaan jäykkyys vai pitääkö kenties selän laskoksia vähän syventää.

Tässä yksi lähikuva lisää koska sellaisen tulin ottaneeksi.

Sivulaskokset. Olen miettinyt, vaikuttavatko nämä selän laskeutumiseen, mutten ole keksinyt, että vaikuttaisivat. Alkuperäisessä mallissa sivussa on taskuaukko. Luultavasti nämä  sivulaskokset käyttäytyisivät ainakin jollakin tapaa erilaisesti, jos olisin viiltänyt taskuaukon.

Tällaiset moniosaiset asut ovat hauskoja! Tosin, kuten jo mainitsin, en ole käyttänyt tuota kuvan aluspaitaa asussa mukana. Ja irtotaskukin on vähän huijausta, koska takissa ja hameessa ei ole aukkoa sitä varten. Mutta puen taskun aina silti!