lauantai 4. marraskuuta 2017

Kartanon neito palasi kotiin

Terveisiä Irlannista! Siellä oli kauniimpaa kuin ehkä koskaan aiemmin! Lokakuu sopii Irlannille!

Matkaa varten ompelemani nukenasun kuvaaminen tapahtui pelkästään sivistyneissä ympäristöissä. Empirehamonen silkkitakkeineen ei mielestäni mitenkään sopinut vuorilla usvan keskellä kuvattavaksi, joten nukke kävi tekemässä ainoastaan kartanovisiittejä. Austen-henkiset aallonmurtajat jäivät valitettavasti tällä reissulla kokonaan väliin, vaikka itse asiassa koko ajatus uudesta asusta syntyi miettiessäni aallonmurtajia ja liehuvahelmaisia valkoisia hameita. (Kaikkea sitä tuleekin mietittyä.)

Tänä vuonna kuvaamisolosuhteet olivat erinomaiset. Ulkona ei ollut tuulen virettäkään kumpanakaan nukenulkoilutuspäivänä. Sen vuoksi en tietenkään saanut kuvauksellisesti liehuvia kiharoita, mutta eipä tarvinnut ehtiä ottaa kuvia viidesosananosekunnin aikaikkunassa, jossa nukke pysyy pystyssä tuulenpuuskien välissä, eikä tarvinnut myöskään murehtia omaa pystyssä pysymistään. (Tyvenen sään tuomia etuja vähensi toisena päivänä kuitenkin sade, jonka takia kartanon edessä oli kuvausaikaa vain rajallisesti. Ei huvittanut kastella nukkea vaatteineen heti alkuun, ei etenkään nukkea, se kun oli ystävältä lainassa.)  Sisällä nyt ei yleensä tuule kauheasti (paitsi vanhoissa taloissa toisinaan ehkä), mutta sisäkuvaamisen teki erityishelpoksi se, ettei kartanoa ollut kiertämässä ketään muita kuin minä, ystäväni ja nukke, joten sain asetella nukkea rauhassa, eikä ollut huolta että joku astuu kuvaan justiinsa kun olen valmis ottamaan kuvan. 

Mutta tänä vuonna minulla ei ollut hyvää kameraa lainassa. Joka selittää sen, ettei kuvissa ole erityisen hyviä syvyysulottuvuuksia ja värientoistoja eikä pehmeyttä eikä välillä edes tarkkuutta... Itse asiassa hoksasin kamera-asian vasta jälkikäteen, kun kävin kuvia läpi tietokoneella. Ihmettelin mikä näissä nyt mättää ja miksi on ollut näin paljon tarkennusongelmia. Mutta sisällä kartanossa oli aamuauringosta huolimatta hämärää, sillä tietysti museohuoneissa, joissa on paljon tekstiilejä ja muuta haurasta materiaa, pitää olla verhot ikkunoissa. Ja hämärä ei oikein kannusta vanhoja pikkuisia digikameroita tarkkuuteen.

No, mutta. Puitteet tarjosi taas vanhat kunnon Russborough ja Castletown.

Olen tullut siihen tulokseen, että Russborough House on hänen kotinsa. Täytyy ilmoittaa asiasta joku kerta paikan ylläpitäjille.

Castletown House on niin iso, ettei sen edessä oikein pysty kuvaamaan nukkea siten, että saisi jotenkin huijattua mittasuhteita. Ja talosta ei saa tekemälläkään nuken kanssa samaan kuvaan kuin jonkun kahdeksasosan.

Oikeasti se on kyllä häkellyttävän iso kartano. Saimme tehdä kierroksen omin nokkinemme (paras tapa! huolella valitsimme menemisajaksemme sellaisen, ettei tarvinnut lähteä opastetulle kierrokselle), ja paikan koluamiseen meni kaksi tuntia, vaikka kaikki oli nähty ennenkin jo moneen kertaan. Kauhean monta metriä käytäviä tuossa talossa. Ja hengästyttäviä portaita.

Suosikkini Castletownissa on kyllä ehdottomasti aula ja pääportaikko. Varmaan siksi, että tämä sisäänkäyntialue on justiinsa tasan tarkkaan kaikea mitä meidän asuntomme eteinen ei ole. (Ihan hirveän mielelläni, edelleen ja aina vain, ottaisin kaksioommme lisukkeeksi tällaisen eteisen.)

Edelleen... eteistä.

Jos saisin tällaiset portaat, ei minua haittaisi että asunto olisi kahdessa tasossa. (Portaiden alle voisi sitten varmaan pystyttää työpisteen? Se olisi ekonomista neliömetrien käyttöä, eiks?)

Tämä kuvakulma ei ole tälle enfiladelle kovin mairitteleva. Maton vika. Mutta komea on tämä enfilade kuitenkin. Selkäni takana on käytävämetrejä yhtä paljon kuin edessä...

Mitähän miettii?

Castletownin Long Gallery on kyllä melkoisen näyttävä tila sekin. Olimme toisena päivänä kartanossa iltakierroksella (jonka aikana kerrottiin kummitusjuttuja!), ja silloin saimme nähdä tämän huoneen hämäränä, vain upeiden kristallikruunujen loisteessa. Koko huone välkkyi silloin kultaa, peilit ja kristallit säihkyivät ja huoneen yleisilme oli, uskokaa tai älkää, kotoisa. Silloin oli helppoa kuvitella tilaan pöytä- ja sohvaryhmiä ja rupettelevia ihmisiä viettämässä leppoisaa iltaa.

Se on kovasti pramea huone, mutta kuitenkin jotenkin raikas. Se on varmaan tuo lattian tummuus, korkealla oleva katto ja ikkunoiden määrä, joka tuo raikkauden. Niin, ja seinien viileä sinisyys.

Kaikkea ne arkkitehdit ovatkin keksineet.

Tuo muranolainen kristallikruunu (kavereineen) on uskomaton vempele. Kuulemma hyvin ainutlaatuinen juttu (1700-luvulta), ei edes Italiasta löydy enää tällaisia muranonlasisia kristallikruunukokonaisuuksia moniakaan.

Lopuksi vielä takaisin Russborough'n pihaan. Castletown House on vastaavanmallinen palladiolaistyylinen pytinki, mutta kun yritin ottaa sen edessä tällaista samanlaista kuvaa, sain kameran näytölle joko pelkkiä pylväitä tai sitten kärpäsenkakankokoisen nuken. Minulla on kutina, että Castletownin sivupylväiköt ovat kaksi kertaa Russborough´n pylväikköjen korkuiset.   
Tämä kuva on tässä, koska tykkään noista pylväiden rytmistä ja tuosta kaarteesta.

Ja tämä kuva on tässä koska tykkään siitä miten portaikon pylväät ja portaat toimivat perspektiivilakien mukaisesti. Lisäksi tämä on kiva yleiskokokuva nuken asusta läheltä ja luonnonvalossa.

Tämän takia Russborough on minusta suloinen ja kotoisa kartano. Sen pystyy hahmottamaan yhdellä silmäyksellä, ja siihen silmäykseen mahtuu paljon kivaa kartanokermakakkukuorrutusta. Russborough on vallan koristeellinen talo! Sekä sisältä että ulkoa. Ulkonaista koristeellisuutta on käytetty hyväksi muuten uusimmassa Jane Austen -elokuvassa. Kurkatkaapa tästä linkistä elokuvan mainosjulisteen taustaa.

torstai 19. lokakuuta 2017

Nuken empire-asu: käsveskapussukka

Asun hameesta on kuvia edellisessä jutussa.


Astrid on saanut oman käsilaukun!

Etsin netistä tupsunteko-ohjeita ja pistin sitten tehtaan käyntiin. (Tehdas tosin tuotti vain viisi tupsua ennen kuin se suljettiin, joten ei kauhean tuottoisa bisnes ollut se.) Hapsulangat ovat kirjontalankaa. Ennen kuin aloin puuhata kustakin nipusta tupsua, erottelin kaikki säikeet. Samoin erottelin tupsujen kiinnityslenkkien päiden säikeet erikseen.

Tämä oli harvinaisen silmiä hivelevän viehättävän esteettistä puuhaa.

Vai mitä! Tällaisissa projekteissa parasta on se, että ei tarvi hirveästi suunnitella ja ajatella. Kunhan lisää koristuksia ja krumeluureja askel kerrallaan.

Niin kuin tupsuja ja rusetteja ja kultalankaa.

Minulla on pieni kämmen. Mutta pieneen kouralliseen voi mahtua hirmu paljon söpöyttä.

Tällainen kokonaisuus on nyt sitten lähdössä Irlantiin kuvattavaksi. (Neito tarvitsisi kyllä vielä hatun... Mutta haluan tehdä bonnetin, jossa on olkilieri. Sitä varten pitää hankkia olkinauhaa. Jonka hankkiminen on suuri projekti, koska pitää päättää, miten monta millimetriä leveää nauhaa pitäisi hankkia. Olen arponut asiaa nyt pari vuotta.)


Nuken empire-asu: valkoinen hame

Asun spencer-takista on kuvia edellisessä jutussa.


Onneksi olin erinomaisesti varustautunut kotimaankierroksellani (otin mukaani esim omenapiirakkaleipomistaitoni). Nancy Bradfieldin kirja (sekä Arnoldin Patterns of Fasion) olivat suureksi iloksi hametta suunnitellessani.

Tässä näkyy vähän epäselvästi tuon hameen selkämyksen kiinnitysnyörit. Mutta eiköhän kuvasta ole havaittavissa, että nukenmekon idea on napattu kirjan (Bradfield: Costume in Detail) piirroksesta.

Hameen miehustan malli samoin on napattu Bradfieldin kirjan kuvasta. Tosin puuvilla, vaikka miten batisti, nukenhamemittakaavassa ei rypyty ihan yhtä tihusti kuin ihmishameenmittakaavassa.

Ilman alushametta mekko näyttää alushameelta (tosin se ei ihan välity tässä kuvassa), mutta hame vaati uuden alushameen, sillä vanhoissa oli kaikissa liian pienet pääntiet.

Hameen pitää tietenkin olla valkoinen, sillä 1800-luvun alussa spencer ja valkoinen hame oli in ja pop.

Raikas yhdistelmä! Hamekankaaksi kun vain olisi löytynyt henkäyksen ohutta puuvillaa... Bradfieldin kirjassa mainitaan, että empireajan mekoissa saattoi olla niin ohutta kangasta, että kokonainen hamonen mahtui kirjekuoreen.

Uusi aluspaita. Alushousuja en alkanut ommella uusia, vaikka nämä ovat ehkä pikkuisen leveät. Vähän piti silti säätää. Housujen laskosten tikkaukset ovat koneommelta. Kun koko muu asu on ommeltu käsin, näyttää konetikkaus väärältä kokonaisuudessa. Niinpä purin tikkaukset ja ompelin käsin tilalle uudet. (Tässä kuvassa vasta alin tikkirivi on korvattu käsipistoilla.)

Uusi alushame. Tämä alusasukokonaisuus on taas sarjassamme söpö, eikö vain!

Olkaimet... Luulen että kohta jään koukkuun olkaimiin. Feresin olkaimet olivat eka askel ja nyt tuli toka.

Tein mekon helmasta leveän, koska nukenmittakaavassa valkoinen puuvilla vähän kapeammassa (ja edestä rypyttämättömässä) mallissa on helposti tökön ja kökön näköinen. Ja kun katsoo vanhoja maalauksia, näkyy lapsosten valkeissa mekoissa olevan vallan runsaita helmoja, joten leveä helma on ihan ok ratkaisu.

Rakastan aikakausipukukirjojen tarjoamia tyylinmukaisia ja yksinkertaisia ratkaisuja kiinnityksiin. Hih! Ei neppareita ei nappeja ei hakasia. Nyörejä vain! (Ok, hameen esikuvassa oli tuo alemman kiinnitysnyörin tilalla nappi.)

Tämä on kuulkaa istuvin töpöhiha minkä olen koskaan ommellut. Olen sangen tyytyväinen.

Nuken empire-asu: spencer-takki

Lisää kuvabloggaamista. Olen lähdössä taas Irlantiin, joten ajattelin vähän ajantasaistaa blogini tilannetta, koska matkan jälkeen pukkaa uusia aiheita ja uusia kuvia. Tosin tämä ja seuraavat jutut liittyvät aiheeltaan jo Irlanti-matkaani, sillä ompelin nuken empire-asun juuri matkan vuoksi. Pitäähän mukaan saada uutta kuvattavaa! Koska spencer-takki on ollut ompelulistalla jo parisen vuotta, päätin toteuttaa nyt vihdoin sen. Ja tarvitsihan takki sitten kaverikseen uuden hameen... Ja hame uudet alusvaatteet. 


Asun ompelemiseen meni kolmisen viikkoa, josta puolet olin liikekannalla. Kuvista huomannee, että olin varustautunut sukkuloimiseeni ja sukuloimiseeni ainakin näin nukenvaateompelun kannalta hyvin (olin minä muutenkin hyvin varustautunut, mukanani oli esim. kissa), joten anoppilan olohuoneen pöydän suuri koko oli mainio juttu. Tässä kuvassa on karmivan vääristyneet sävyt. Mutta kerron silti, että tuo keltainen silkki silmien edessä tuntui aivoissa (olisi kiinnostavaa saada aivokäyriä siitä, miten aivojen eri osat käyttäytyvät eriväristen ja -materiaalisten kankaiden kanssa), silleen ihan oikeasti iloisesti kutitteli pään sisällä. Väitän, että kyseessä oli kankaan tekstuurin ja värin yhdistelmä. Keltaista silkkiä voisi ehkä yrittää hoitomuotona kaamosmasennukseen.

Tämä kuva on todistusaineistoa kissavarustuksestani. Kuvassa keskellä näkyy sinisestä paperista tuollainen pykämallinen pala kiinitettynä silkinkappaleeseen. Kokeilin tehdä takin hihoihin tuollaiset lehtimalliset olkakoristeet puhvin päälle. Homma ei onnistunut. Tuli kömpelöä ja tökköä. Piti siirtyä hiharatkaisuun B.

Ompeluvahtikissa kookkaammasta päästä. Tässä ollaankin jo äitini keittiönpöydän ääressä.

Äitini luona ompelua haittasi suuresti kissojen tarjoama viihde.

Hiharatkaisu B.

Lähes valmis spencer. Tässä kohtaa tiesin, että teen hihansuihin vielä koristekiristysnyörit. Mutta takin miehustasta en ollut varma, että tekisinkö siihen napit tai tekisinkö nyöreistä koristekuvioita. (Nuken päällä on aiemmin ompelemani valkoinen empirehame. Halusin ommella spencerin kaveriksi kuitenkin uuden, sillä tässä mekossa on vääränmallinen pääntie, jonka piilottamiseen takin kanssa tarvitaan huivi.)

Ompelumiljöö oli kunnossa.

Tosin en minä ulkona ommellut.

Hassunmallinen ja söötti vaatekappale!

Hihoihin kiristyskoristusnauhat. Ei ihan priimaa. Mutta toimivat paikallaan hyvin.

Kun hihansuunyörit tulivat valmiiksi, päätin että takin koristeelliset hihat saavat riittää koko takin koristeellisuudeksi. Napit edessä olisivat varmasti herttaiset, muttei ole lainkaan varmaa, että onnistuisin edes tekemään sellaisia. Koska siis, tämä takki tarvitsisi tietysti napit tuosta keltaisesta silkistä. Ja se silkki on niin riistyvää, ettei sitä päin kuin tarvitse katsoa, kun siitä jo purkaantuu 4 mm kankaanreunaa ripsuiksi. Ja nappien halkaisija saisi olla maksimissaan justiinsa 4 mm. Niin ei juuri nyt tullut tunnetta, että kokeilen onneani ja nokkeluuttani.

Tällä filtterillä kankaan kultainen sävy näyttää kerrassaan... Ai jee. Ehkä ihanimmanvärinen kangas ikinä.

Elsa-nuken panos Suomi 100 -juhlavuoteen

Eli nukkekuvia kansallisromanttisissa miljöissä! Ensimmäiset kuvat on otettu Lohjajärven rannalla, loput ovat Leineperin ruukilta Satakunnassa. Kuvia on tarpeettoman monta, mutta kuvien karsiminen vaatii kovasti energiaa, joten helpommalla pääsee kun valitsee parhaat eikä karsi vielä parhaista parhaita.

Mutta siis. Olkaa hyvät. Luvassa syksynkuulasta kansallisromantiikkaa:










Ja sitten Suomi-filmi-romantiikkaa:

Leineperin pieni koski, josta ruukki sai käyttövoimansa.

Kertokaapa, onko hän kartanon neiti?

Leineperin masuuni. Alunperin 1700-luvun lopulta.

Vai onko hän kenties sepän tytär?

Ruukin kankipaja. Siellä tehtiin... asioita... Jonkinsortin tehdas se oli. Muistaakseni viimeisimpänä rakennusta käytettiin sahana.

Hän viihtyy kankipajan luona!

Vai onko hän kuitenkin pehtoorin tytär?