tiistai 21. maaliskuuta 2017

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit: The Dead in Their Vaulted Arches (Kuolleet linnut eivät laula) sekä As Chimney Sweepers Come to Dust


Loppusoinnun kaiku kalmmistossa (Speaking from Among the Bones, 2013) ilmestyi suomeksi 2016. The Dead in Their Vaulted Arches ilmestyy suomeksi tänä keväänä. (Tosi outo tuo tapa sanoa, että kirja "ilmestyy".)
Olen kirjoittanut Flavia-dekkareista aiemminkin. Kerroin pitäväni niistä (lainaan nyt itseäni), "sillä ne ovat hauskoja, helppolukuisia mutta nokkelia eivätkä pelottavia ja koska ne tapahtuvat englantilaisessa maalaiskylässä ja koska Flavia de Luce asuu kartanossa". Lisäksi olin viehättynyt de Lucen suvun ikiaikaisen kartanon, Buckshaw'n, tunnelmasta sekä Flavian perhesiteisiin liittyvistä kompleksisista (pidättyneistä) tunteista. Näkemykseni perustui kolmeen ensimmäiseen Flavia-kirjaan (listaan kirjasarjan osar luettavuuden vuoksi vasta tämän blogikirjoituksen loppuun). Sittemmin olen lukenut sarjaa neljä kirjaa eteenpäin eikä mielipiteeni ole muuttunut. Päinvastoin.

Viimeiseksi olen lukenut yllä olevassa kuvassa näkyvät kirjat. Niistä Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että minulle tuli kiire kirjaston tietokantaan etsimään, josko seuraavan osan, The Dead in Their Vaulted Arches, saisi englanniksi. No saihan sen. Suureksi helpotuksekseni kirjaan ei ollut edes jonoa. (Samalla hoksasin varata loput kaksi ilmestynyttä Flavia-kirjaa, joista jälkimmäistä, eli uusinta, vielä jonotan.)

Tässä kirja-arvostelussa käsittelen Flavia-sarjan osia The Dead in Their jne sekä As Chimney Sweepers Come to Dust. Edellämainutut kirjat ovat mielestäni sarjan paras ja huonoin, joka on omiaan innostamaan kirjoittamaan. Nyt vain on niin, että tässä kohtaa juonipaljastukset tuottavat ongelman. Näistä kahdesta kirjasta ei nimittäin voi puhua paljastamatta joitakin olennaisia käänteitä sarjan osasta toiseen jatkuvasta tarinasta (murhamysteereitä toki en paljasta millään tavalla). Sen vuoksi kirjoitan ensin muutaman ylimalkaisen sanan ennen kuin siirryn itse asiaan. Annan kyllä sitten varoituksen, jotta juonipaljastusta pelkäävät ihmiset (itse en ole heitä, päinvastoin: luin Wikipediasta kaikki Harry Potter -tiivistelmät ennen kuin uskalsin kahlata sarjan loppuun...) tietävät lopettaa lukemisen.
 
Flavia-kirjojen murhamysteerit ovat kukin itsenäisiä tarinoitaan, mutta kehyskertomus on niin jatkuva ja kehittyvä, että sarjan viimeisimmät osat eivät sen vuoksi enää toimi itsenäisinä yksittäisinä kirjoina. Itse asiassa uusimpien osien jälkeen minulle on tullut olo, että ehkä kehyskertomus onkin Flavia-sarjan ydintä ja murhamysteerit kehyskertomusta. Paitsi että kirjassa The Dead in Their jne kaikki sitten onkin jo yhtä kokonaisuutta, joka rakentuu aiemmille osille. Se osittain kai tekeekin kirjasta niin vahvan. As Chimney Sweepers jne taas tuntuu edeltävän osan jälkeen lätsähtäneeltä ja hivenen sekopäiseltä pannukakulta (jos pannukakut nyt voivat olla sekopäisiä).

Edellisessä Flavia-kirja-arvostelussani kehuin ohimennen, kuten aiemmin jo tässä mainitsin, de Lucen perheen sisäisten suhteiden kompleksisuutta. Flavian ja hänen siskojensa, Ophelian (Feely) ja Daphen (Daffy), äiti, Harriet, on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla (!) kymmenen vuotta aiemmin, toisen maailmansodan aikana. Flavia oli silloin vain yksivuotias, isosisko Feely oli kuusi- tai seitsemänvuotias. Flavian isä sekä tämän miespalvelija, Dogger, joutuivat toisen maailmansodan aikana japanilaisten sotavangeiksi. Edellisistä syistä johtuen Buckshaw'n kartanossa ei ole ainuttakaan henkisesti eheää asukasta. Flavian isä ei ole päässyt yli Harrietin katoamisesta. Dogger näkee painajaisia sodasta ja vaipuu välillä kauhukohtauksiin. Feely ja Daffy ovat vetäytyneet omiin maailmoihinsa ja purkavat äidinikäväänsä kiusaamalla Flaviaa. Erityisesti Feely ja Daffy piinaavat Flaviaa väittämällä että tämä on vaihdokas tai ottolapsi tai että heidän äitinsä ei sietänyt Flaviaa. Isosiskot tuovat myös välillä esiin, miten he muistavat äidin jota Flavia ei koskaan ehtinyt tuntea. Flavia on tietenkin kateellinen siskojensa muistoista. Mutta pääasiassa siskot eivät puhu äidistään. Ja isä ei puhu vaimostaan koskaan. Lisäksi perheen taloudellinen tilanne on katastrofi, sillä Buckshaw ja varat kuuluivat Harrietille, jolta ei jäänyt jälkeen testamenttia. Tämä perheasetelma tulee esiin heti kirjasarjan ensimmäisessä osassa.

Ilahduttavasti asetelma selkenee tai vahvistuu sarjan edetessä. Lukijalle ripotellaan tietoa Harrietista ja Doggerista, perheen isä myy sukuhopeoita ja postimerkkejään. Ennen kaikkea Flavia alkaa käsittää isänsä käyttäytymistä, löytää yhtäläisyyksiä itsensä ja äitinsä välillä sekä alkaa saada hetkittäin (huomattavan hetkittäin) kontaktia siskoihinsa. Kirjasarjan ensimmäiset kuusi osaa kattavat noin vuoden mittaisen ajanjakson, jonka aikana (aluksi) 11-vuotias Flavia alkaa ilmiselvästi muuttua lapsesta nuoreksi. Tämä henkiseen kehittymiseen liittyvä juonne on minusta Flavia-kirjojen suola. Ei se toki ole mitään Raskolnikov-kamaa, mutta mielekästä kuitenkin.

Tällainen on asetelma kun päästään Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjan loppuun ja kylän urkurin murhamysteeri on ratkottu ja kahvit paikallisen komisarion kanssa on juotu. Ja nyt minun on todettava, että en kyllä keksi miten voisin jatkaa eteenpäin ilman juonipaljastuksia.


Huom! Obs! Warning! Juonipaljastuksia! Vaara! Achtung!




Ja tyhjien rivien jälkeen vielä kappaleen alkuun vähän lörpöttelyä että pelokkaasti harhaileva silmä ei vahingossakaan nappaa ensimmäiseksi jotakin vihjettä täältä, että mihin suuntaan ollaan menemässä. 

Tosin.

Jokainen joka on lukenut kirjasarjan neljä ensimmäistä osaa on aavistellut jo hyvän tovin, että Flavian äiti ei ole vielä loppuun saakka käsitelty asia. Ensinnäkin luultavasti jokainen on käsittänyt jo ensimmäisen osan aikana, että jos joku on kadonnut vuorikiipeilyonnettomuudessa Himalajalla toisen maailmansodan aikana, tämä joku ei varmasti ole ollut huviretkellä. Toiseksikin Harriet esiintyy ensimmäisten osien sivuilla sillä tavalla, että lukijalle tulee olo, että tähän liittyy mysteeri. Näin ollen viidennen osan viimeinen virke "äitinne on löydetty" ei ole kenellekään oikeastaan yllätys. Ja kuitenkin se on sellainen pommi, ettei hermot saata kestää odottaa seuraavan kirjan käsiin saamiseen asti. Minulla odottelua kesti kolme päivää. Sinä aikana ajatukseni pallottelivat kahden vaihtoehdon välillä: Harriet on löytynyt elävänä? Harriet on löytynyt kuolleena?

Ensimmäistä vaihtoehtoa minun oli vaikea uskoa. Miten Bradley olisi saattanut kehitellä uskottavan syyn sille, että Harrietin kotiinpaluu kesti kymmenen vuotta? Ei kai sotavankeja sentään noin kuusi vuotta sodan loppumisen jälkeen enää pidetty? Ei kai Bradley sentään ole pistänyt Harrietia kokemaan muistinmenetystä josta tämä yhtäkkiä on parantunut? Se olisi pohjanoteeraus! Entä miten sarjan luonne muuttuisi, kun Buckshaw saisi takaisin emännän, perheen isä vaimon ja lapset äidin? En yksinkertaisesti osannut keksiä, miten se asetelma toimisi. 

Toista vaihtoehtoa en halunnut uskoa. Josta päättelen, että Bradley on kirjoittanut edeltävien Flavia-kirjojen rivien väliin toiveita.

Varmuuden vuoksi en lukenut The Death in Their Vaulted Arches -kirjan takakantta, kun sain niteen käteeni (no, jälkikäteen totesin ettei se olisi paljastanut mitään). Aloin heti lukea. Ilmeni, että kirjan alussa de Lucen perhe on vastassa junaa, joka tuo Harrietin kotiin. Tunnelma on sähköinen.

Mikä huijatuksi tulemisen tunne, pettymys ja toisaalta helpotus seuraakaan, kun lukijalle selviää, että juna tuo kotiin Harrietin ruumiin. Eikä se kuitenkaan toisaalta ole yllätys. Varsinainen antikliimaksi. Ja ainoa oikea vaihtoehto kirjasarjan realistisuudelle (11-vuotias murhia ratkova kemistinerohan se onkin realistinen perusta kirjasarjalle?) ja jatkolle. Pisteet Bradleylle lukijan kiusaamisesta!

The Death in Their jne rakentuu Harrietin hautajaisten ympärille ja kertoo vain kahdesta päivästä. Murha tapahtuu heti alussa, mutta tällä kertaa Flavia ei voi eikä oikeastaan pystykään heittäytyä sen ratkomiseen, sillä hänen ajatuksensa ovat tietysti hänen äidissään. Toki murhamysteeri ratkeaa lopulta. Samaan tahtiin murhaajan paljastumisen kanssa lukijalle selviää yhtä ja toista uutta kiinnostavaa de Lucen suvun puuhista. Taustakertomus täydentyy ja samalla luodaan pohja kirjasarjan seuraavalle osalle. Vanhoista sivuhenkilöistä selviää asioita, uusia mielenkiintoisia henkilöitä esitellään. Kaikki eheässä paketissa jossa edellisten osien juonenpalaset nivoutuu yhteen. 

Parasta kuitenkin on, että Bradley on kuvaillut hienosti Flavian ja koko perheen tunteet ja järkytyksen tilanteessa, jossa he ovat menettäneet toivon siitä, että Harriet voisi olla elossa. Flavia on vähiten ärsyttävimmillään ja eniten haavoittuvimmillaan ja hänen mielensisäiset liikkeensä saavat hänet hämmennyksiin. On kuvaavaa, että rationaalinen ja faktoihin nojautuva kemisti on päättänyt yllättää isänsä ja siskonsa herättämällä Harrietin henkiin. Kemian avulla. Kertakaikkiaan riipaisevaa ja itkettävää ja naurattavaa.

Kuitenkaan kaikesta huolimatta The Death in Their jne ei ole synkkä kirja. Se on yhtä helppolukuinen ja keveä kuin edellisetkin osat ja omalla vähän surumielisellä tavallaan yhtä hauska. Ehdottomasti toistaiseksi lukemieni Flavia-kirjojen helmi.

Toisin kuin As Chimney Sweepers Come to Dust. Odotukseni olivat korkealla. Edelliset kaksi osaa olivat Flavia-kirjojen korkeaa laatua, ja The Deat in Their jne tarjosi vielä lopussa kiintoisan muutoksen kirjojen perusasetelmaan. Vaikka muutos tarkoitti sitä, että Flavia ei ratkoisi seuraavaa murhaansa Buckshaw'ssa (eli menettäisin kartanoromantiikan!), olin avoimin mielin hyväksymässä tilanteen ja laskeskelin, että tästä tulee jännää. Mutta. Tuli vain hukattuja resursseja ja överiepärealistinen ympäristö ja sellaista hässäkkää, etten oikein tajunnut, mitä tässä on nyt on taustalla. Henkilötkin olivat ohuita.  Mietin koko ajan lukiessani, että onko tämä nyt parodiaa vai ei, mutten saanut selvää. Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, ehkä paljastaa, oliko kyseessä Bradleyn hairahdus vai onko kirjasarja saanut kokonaan uuden ja omituisen suunnan. Valitettavasti kirjaan on vielä monen kuukauden kirjastojono.



Alan Bradleyn Flavia-dekkarit:

Piiraan maku makea 2014, alkuteoksesta The Sweetness at the Bottom of the Pie 2009 
suomentanut Maija Paavilainen.
Kuolema ei ole lasten leikkiä 2014, alkuteoksesta The Weed That Strings the Hangman's Bag 2010 suomentanut Laura Beck.
Hopeisen hummerihaarukan tapaus 2015, alkuteoksesta  A Red Herring Without Mustard 2011 suomentanut  Maija Heikinheimo.
Filminauha kohtalon käsissä  2016, alkuteoksesta  I Am Half-Sick of Shadows 2011 
suomentanut Maija Heikinheimo.
Loppusoinnun kaiku kalmistossa 2016, alkuteoksesta Speaking from Among the Bones 2013 suomentanut Maija Heikinheimo.
Kuolleet linnut eivät laula 16. 5. 2017, alkuteoksesta The Dead in Their Vaulted Arches 2014 suomentanut Maija Heikinheimo.
As Chimney Sweepers Come to Dust 2015.
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd 2016.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Käsityörulla

Hyvää kevättä kaikille! Meidän talomme eteläisellä seinustalla kukkivat jo ensimmäiset skillat. Mikä sen parempi aika pistää kuvia joululahjasta.

Puursin käsityörullan parissa melko aktiivisesti useamman viikon. Itse ompelu ei kovin hirveästi vienyt aikaa. Mutta rullan suunnittelu käytännölliseksi villasukkain kutojaa silmälläpitäen oli haastavaa. Ja värisilmäni jotenkin kummallisesti jumitti vielä vuodessa 2016, jonka vuoksi rullan sisäpuolellel tulevien kankaiden valinta ja sommittelu  oli vaikeaa.

Tilasin kankaat kyllä ajoissa, mutta ne viipyivät matkalla kohtalokkaan kauan. (No, rehellisyyden nimissä: en minä muutenkaan olisi käsityörullaa jouluksi saanut valmiiksi.) Kankaiden valinta oli hauskaa mutta vähän hankalaa. Toisaalta heleät keväiset värit siroine ja ornamenttimaisine kukkineen olisivat sopineet ystävälle mainiosti. Mutta käsityörulla meni kutojalle. Ja ystäväni kutoo eniten syksystä kevääseen. Ja hän rakastaa harmaita ja murretun sävyisiä villavia lankoja. Ei marraskuiseen tai tammikuiseen harmaasiniseen islanninneulekudontaan sovi heleä ja keväinen käsityörulla! Niin päädyin valitsemaan noin kolmestakymmenestä murrettusävyisestä viktoriaanishenkisestä tilkkuvalikoimasta tämän sarjan, jonka nimi on ihan yhtä ihana kuin tilkut itse. (Tilkkusarja maksoi joku 5 euroa. Postarit on asia erikseen...)

Ennen joulua onnistuin sentään sommittelemaan tilkut.

Joulun jälkeen aloin ommella rullaa valmiiksi. Astrid auttoi marinoimalla käsityön karvoillansa. Se oli kaunis ele, ja varmasti ystäväni Edla-kissa arvosti Astridin terveisiä.

Katsokaa nyt miten ihania kankaita! Älkää katsoko epäkohdistuneita tilkkuja.

Tätä oli harvinaisen ihana kantata. Kaikessa rauhassa suih-suih ompelin ja samalla tutkailin tilkkuja, että mikä on suosikkini.

Tällainen siitä tuli. Oli kauhean hankala ymmärtää mitenpäin pitää ommella alunperin asettelemani tilkut jotta saan haluamani tilkut rullan päälle (silloin kuin rulla on rullattuna). Minulta puuttuu kyky hahmottaa peilikuvia ja käänteisiä asioita ja yleensäkin kaikkea mikä liittyy suuntiin.

Tällainen siitä tuli sisäpuolelta. Joulun jälkeen päätin luopua joululahjasalaisuudesta ja pyysin ystävältä hänen puikkojensa mittoja. Yleensäkin mietimme yhdessä, millainen olisi kätevä käsityörulla kutovaiselle henkilölle. Aika pian piti luopua ajatuksesta, että käsityörullassa kulkisi ja säilyisi itse kudin. (Kyllähän tämän sisällä kulkee lapanen ja lankarulla. Muttei mikään kirjoneule, joka vaatii monta lankarullaa. Saati sitten villapaitakudin.)

Tältä rulla näyttää rullattuna. Tuo oikeassa kulmassa oleva tilkku on ehkä lempparini. Tai sitten tuo napin vasemmalla puolella oleva. Tai sitten tuo ylhäällä toinen vasemmalta tai toinen oikealta. Ja tuo yläoikean tilkku näyttää minulta siltä, mikä on kangassarjan nimikin (Sunflower Song).

Sisäpuolen kankaat piti tietysti valita niin, että ne sopivat päälupuooen tilkkuihin.

Käytin yksivärisehköt tilkut rullan siihen päähän, joka rullaantuu rullan sisälle, koska halusin että rullan ollessa rullattuna vaikutelma olisi mahdollisimman rullainen. Ei kun anteeksi, kukkainen. Keksin onneksi, että nimikointitilkku poikkiteloin tuo yksiväriseen päätyyn ilmettä. (Alkujaan ajattelin nimikointia rullan sisäpuolelle.)

Testitäyttö ennen lahjapaketoimista. Vuoritin puikkoja paikoillaan pitävän läpän sekä saksille ajattelemani taskun lähes farkkumaisen kovalla puuvillalla. Mittasin puikkotaskujen leveydet sen mukaan, että niihin menee puikot (muistaakseni) 2,5mm:n nipusta aina 6 mm:n nippuun saakka.

Tämä on käyttötäyttö. Käytössä varmistui se, mitä itsekin vähän epäilin:  rullan korkeus on pikkuisen nafti. 1 cm enemmän korkeutta olisi jo ratkaissut tuon, että puikkoläppä laskeutuisi paremmin puikkojen päälle. Nyt rullan korkeus on vain suunnilleen 2 mm enemmän kuin puikon pituus (plus reunakanttaus).

Olen nyt ommellut kaksi rullahommelia. (Aiemmin olen ommellut vieraskirjarullan, joka oli toteutettavissa huomattavasti vähemmällä vaivalla.) (Ja koko idean olen saanut ystäväni minulle ompelemasta käsityörullasta.) Nämä rullat voisivat helposti koukuttaa ihmisen! Kun rullan saa valmiiksi, lopputulos on jotenkin häkellyttävän esinemäinen. Siitä tulee outo olo. Että hyvänen aika, minä olen ommellut tavaran.  Mikä on tosi kummallista, koska tavarat on niitä, joissa lukee made in Taiwan.